Mä olen tässä

Tuli eilen illalla sellanen fiilis, että olispa taas pitkästä aikaa kiva alkaa kirjottamaan. Vaikka ei mun elämässä nyt niin kovin kummosia tapahdu, niin olen todennut että on todella kiva palata omien vanhojen blogitekstien pariin sillon tällön. Lukea omia ajatuksia vuosien takaa ja miettiä, mihin sitä onkaan tässä elämässä kulkenut. Täytyy siis jälleen alkaa kirjottamaan, jotta voin vuosien päästä taas palata näihin ja miettiä kuinka pitkälle olen tästä hetkestä päässyt.

Toistaiseksi piilotin nyt mun vanhat tekstit täältä, täytyy pienen suodattimen kanssa käydä ne läpi. Ehkä vielä julkaisen ne, ehkä jätän vain itselleni muistoiksi. Saa nähdä. 

Kuitenkin.. Kirjottaminen on ollut aina asia mistä tykkään tosi paljon. On kiva kirjoittaa omia ajatuksia ylös, itseäni varten. En ole koskaan oikein tosissaan kirjoittanut blogia siinä ajatuksessa, että saisipa tämä paljon lukijoita, vaan enemmänkin juuri muistoiksi itselleni. Nyt kun luen noita mun vanhoja juttuja, tajuan että se on ihan yks ja sama onko sen vuodatuksen lukenut kymmenen vai tuhat ihmistä. Itselleni mä kirjoitan ja meinaan niin tehdä jatkossakin. Jos joku näitä juttuja tahtoo lukea, ole hyvä. Jos ei, niin sitten ei. 

En aio alkaa jakamaan täällä mitään hurjia elämän viisauksia enkä ohjeita. Kirjoitan omia fiiliksiä, ajatuksia, päähänpistoja. Tai sitten en kirjoita mitään. Kun ei mitään lupaa, niin ei tule paineitakaan. 

Sitä paitsi toi mun mies on paljon parempi kirjottamaan, melko laiska vaan. Moni ja vielä useampi kyselee tasasin väliajoin, että koska Jari taas kirjottaa sen blogiin. Moni odottaa sormet ja silmät syyhyten, koska pääsee lukemaan sen letkautuksia ja luulen että aika monia kiinnostaa myös, mikä sillä on tilanne nyt. Jos et tiedä yhtään mistä puhutaan, voit lukea täältä.. 

Olen tosiaan kulkenut lähes koko elämäni aikamoista kasvun tietä. Tai kai kaikki meistä käy jonkinlaista matkaa koko elämän, mutta itse koen että mun viimeiset vuodet on ollut todella kasvun vuosia. Henkisesti. En usko, että tää tie päättyy koskaan. Muuttaa suuntaa ja muotoaan, mutta luulen että haluan joka vuosi olla vähän vahvempi kuin aikaisemmin. 

Koen, että olen todella paljon muuttunut siitä mitä olen ollut. En tiedä, olenko sellainen kuin olen aina kuvitellut että tulen olemaan, vai oonko jotain ihan muuta. Mutta enää mä en ole kateellinen, en katkera enkä elä sitten kun elämää. Elän nyt. Ja yritän ihan kaikkeni, että varsinkin meidän lapset oppisi elämään nyt elämää. Eikä sitten kun.. Oppisi nauttimaan jokaisesta päivästä, elämään hetkessä eikä vain odottaen huomista ja yli huomista. Tai ensi vuotta. Se karu fakta on meinaan tullut selväksi, että koskaan ei voi tietää kuka meistä on täällä vielä huomenna ja kuka ei. Siksi mua on jopa alkanut vähän pelottamaan ajatus, että entä jos huomenna on liian myöhäistä. Mä haluan elää nyt, kokea nyt, tehdä nyt ja olla onnellinen nyt. 

Onnellisuus kun on eniten itsestä kiinni, omista ajatuksista ja arvoista ja tekemisistä. Mulla on periaatteessa aikalailla sama elämäntilanne ollut nyt viimeisen vuoden ajan. Sama koti, sama perhe, sama työ, samat lapset, samat ystävät ym ym. Mutta silti musta tuntuu, että oon nyt onnellisempi kuin vuosi sitten. Kun priorisoi elämässä asioita siten, että ykkösenä on ne asiat jotka tekee sut onnellisemmaksi, niin tilanne väkisinkin muuttuu. Esimerkkinä se, että ennen en ole tajunnut kuinka paljon tykkään matkustamisesta. Tai joo olen tajunnut mutta en ehkä kuitenkaan. Nyt viimeisen vuoden aikana olen alkanut priorisoimaan asioita niin, että matkustetaan enemmän. Se lisää mun onnellisuutta. Tai sitten pienempi esimerkki. Mä inhoan sekaisuutta, sotkua. Mun on hyvä olla kun ympäristö on siisti ja tasapainoinen. Aikaisemmin meillä oli sohva olohuoneessa niin päin, että näin aina siinä istuessa abaut koko kämpän. Keittiön tiskit, pojan huoneen kaaoksen, lipaston päällä olevan roinan, eteisessä sekaisin olevat kengät. Lähes joka ilta mua ahdisti se kaaos. Kunnes, tadaa...Käänsin sohvan toisin ppäin. Nyt näen seinän. Toki vähän muutakin, mutta kaikki se kaaos on mun selän takana ja mun on niin paljon helpompi rentoutua. Helpompi hengittää. Tiedän, sua ehkä naurattaa näin pienet asiat, mutta tälläiselle aistiyliherkälle ne on isoja juttuja. 

Kiitollisuus on myös yksi asia, mikä on ollut mulle tosi vieras. Musta tuntuu, että oon oikeesti elännyt ihan sumussa mun elämää monta vuotta. En mä ole ajatellut, että pitäisi olla kiitollinen jostain, olen vaan halunnut aina lisää ja lisää. Miettinyt, että tolla ja tolla menee saletisti paremmin kun mulla ja tuo ja tuo on varmasti onnellisempia kuin minä. Oon elänyt elämääni muiden kautta. Hakenut hyväksyntää liiaksikin ja kokenut että mä en riitä. Yrittänyt enemmän ja enemmän todistaa muille omaa hyvyyttäni, oman hyvinvointini uhalla. Tehnyt asioita, joista mä en ole saanut mitään muuta kuin sen, että toi on nyt varmaan tyytyväinen kun tein ton ja tän asian. En ole osannut ajatella, että mitäpä jos mä ihan itse ajattelisin, että tekeekö se mut onnelliseksi. Se olisi tuntunut tosi itsekkäältä. Ehkä kaikki tää onkin altistanut mut masentumaan helposti. Saamaan paniikkikohtauksia ja ahdistumaan niinkin paljon, että olen syönyt lääkkeitä sitä varten. Kuinka pitkälle ihminen onkaan valmis menemään, ihan vain miellyttääkseen muita? 

Ei se ole elämää. Elämää on se, että sä voit seistä omilla jaloillasi, olla ylpeä itsestäsi, nauttia jokaisesta päivästä ja illalla miettiä että hitto vieköön, mä olen kuitenkin onnellinen.