Tunnetko sä itsesi?

Huomaan että mun tekisi kovasti paljon mieli kirjoittaa, mutta en oikein ole keksinyt mitä kirjottaisin. Mun ongelma on se, että mulla on päässä paljon ajatuksia mutta en osaa fiksusti kirjottaa niistä. Yksi syy voi olla se, että mä ajattelen jotain ja hetkessä jotain muuta ja sitten taas ihan uutta asiaa. Eli mun ajatukset poukkoilee ja koska en ole niin jäätävä nopea kirjottamaan niin on lähes mahdoton kirjottaa omia ajatuksiani ylös niin, että tekstissä olis pää ja häntä. 

Nyt kun tätä mietin, niin huomaan että elämässä yleensäkin ehkä juuri toi on mun ongelma. On paljon ajatuksia, ideoita ja asioita joita mietin mutta en saa niitä kasaan. Innostun uusista asioita, tai ei ne tartte edes olla uusia, mutta asioita. Innostun, oon fiiliksissä ja maalaan isoja mielikuvia, mutta sitten kun se pitää laittaa käytäntöön, niin homma jää. Joo o, tollanen mä olen. Tämän takia mä varmaan toimisin parhaiten jossakin tiimissä. En yksin. Olis joku, joka ottaa kiinni mun ajatuksista ja laittaa hommat etenemään. Ja sitten mä saan taas tulta persiin alle ja lisää ideoita ja energiaa joita joku seuraava voisi sitten ammentaa seuraavalle tasolle. Jännä. Jännä huomata, että mä tosiaan olen sellanen. Ja tavallaan aika tylsäkin huomata ja sanoa se ääneen, koska siinä on syy miksi monet asiat jää vaan tänne mun pään sisälle. Voi että mitä pontetiaalia siellä voiskaan olla piilossa! 

Mä viihdyn yksin, on kivaa kun ei ole riippuvainen kenenkään muun aikatauluista ja voi tehdä asiat juuri sillä hetkellä kun itseä huvittaa. Mutta en mitenkään voisi kuvitella eläväni yksin. Pienissä määrissä se menee, mutta liika on liikaa. Sitten on myös se toinen puoli. Mä rakastan olla ihmisten kanssa. Oikeiden tyyppien kanssa. Sellasten kanssa, joiden seurassa voin olla minä. Niitä on vähän, mutta silti niitä on. Onneksi. Ongelma vaan on tossa,  mistä juuri kirjoitin. Ajatuksena kaikki yhdessä tekeminen, meneminen, keksiminen on tosi siistii, mutta en saa asioita taas saatettua loppuun asti. Mikähän siinä onkin.. Pitäis ehkä skarpata sen suhteen, tavata enemmän kavereita ja ehdotella tekemistä. Jotenkin kai vaan nämä ruuhkavuodet vie mennessään. Ei ole muka aikaa. Sehän ei siis ole totta, ei sun eikä mun kohdalla. Aikaa on. Mutta se on se ajan priorisointi. Mä kyllä ajattelen paljon noita mun tärkeitä. Ajattelen, mutta yritän myös muistaa sanoa sen ääneen. Että oot tärkeä. Tai laitan  edes viestin, että tiedät että oot mielessä. 

Mä oon myös vähän sellanen myötäilijä. Kaikki käy ja en tuo omaa kantaani mitenkään kärkkäästi esiin. Tykkään ennemmin katsoa kun toinen tulee iloiseksi. En pidä mielipiteistäni isoa ääntä enkä ole joukossa se jota kuunnellaan. Vaan se joka kuuntelee. Ja seuraa ja tarkkailee. Se sopii mulle. En tykkää olla keskipisteenä enkä tien näyttäjänä. Mielummin seuraan sivusta. Marttyyri, sanois joku. Ja on ehkä sanonutkin. Mutta mulle tää sopii. Tykkään myötäelää, oon ihan liekeissä muiden puolesta asioista ja varsinkin jos oon itse ollut siinä osallisena.  

Tee muille niinkuin tahtoisit sulle tehtävän. Se on sellanen lanka, mitä yritän edes suurin piirtein seurata ja pitää aina mielessä. Ja opettaa lapsilleni samaa. Se on mun mielestä oikeestaan ihan älyttömän hyvä ohjenuora elämään ja olisi ihana huomata että noi muksutkin sen oppisi. 

Hyvä tulee hyvän luokse, siihen mä uskon. Oonkin viimeaikoina miettinyt paljon myös vapaaehtoistyötä ja hyväntekeväisyyttä. Jälleen kerran, miettinyt kyllä, mutta että ihan konkreettiselle tasolle sen asian saisi niin vaatii vielä kyllä jonkun isomman potkun persiille. Toki lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen, mutta jotain vielä konkreettisempaa tahtoisin tehdä. Uskon, että mulla olisi paljon annettavaa. Mun potentiaali on vielä vaan vähän piilossa. 

Toisaalta, oon myös tylsä. Jonka seurassa ei varmasti tapahdu mitään ihmeellistä. Tasasen tavallinen ja turvallinen. Mutta ainakin mä olen läsnä. Kuuntelen ja autan. Turhaudun sellasessa seurassa, missä kaikki tuo vaan itseään esiin, mutta joku toinen taas rakastaa esiintyä ja olla julkisesti ylpeä itsestään. Koulutuksissa tai muissa vastaavissa parasta on se, kun kehutaan muita tai tuodaan toistemme parhaita puolia esiin. Tottakai minä itse on tärkein, mutta kaikki me ei vaan sytytä parrasvaloissa vaan enemmänkin kulisseissa. Tavallaan mulla tulee tästä kirjotuksesta kyllä vähän sellanen fiilis, että mähän tuon nyt vaan itseäni  ja omaa hyvyyttäni esiin, se ei ollut tarkoitus. Tarkoitus tälläkin höpötyksellä on enemmänkin se, että me kaikki ollaan omalla tavallamme just hyviä. Vaikka ollaankin kaikki erilaisia. Ja jos kaiken tän keskellä mä olen kuitenkin onnellinen niin kaikkihan on paremmin kuin hyvin.