Jännitääkö sua?
Kaduttaako sua?
Pelottaako sua?
Miltä susta tuntuu?
Ootko ihan varma tästä?
Siinä kysymyksiä mitä multa on sattuneesta syystä viimeaikoina kysytty.
Ja mitä oon myös miettinyt todella paljon.
-Kyllä, mua jännittää! En tiedä mikä jännittää eniten, leikkaus, nukutus, kivut.. Ehkä ne kaikki yhdessä. Mutta aina kun mua jännittää, Jari saa mut rauhottumaan. Sillä on ihmeellinen voima saada mut aina tajuamaan, että ihan turhaan mä jännitän etukäteen yhtään mitään.
-Mua ei kaduta, ei yhtäääään! Ei vähääkään. Oon innoissani. Joka hetki mä mietin, että pian mun maha on ihan ihan erilainen. Mun koko suhtautuminen itseeni tulee olemaan ihan erilainen, koska toi maha on määrittänyt mun elämää jo niiiiin pitkään. Nyt se tulee muuttumaan, vihdoin.
-Ai että pelottaako? No tavallaan joo, mutta ei silleen lamauttavalla tavalla. Eniten tosiaan ehkä ne kivut, mutta tietty mietin myös sitä, että entä jos en enää herääkkään. Mutta tässäkin kohdassa tajuan, että pelko ei hyödytä mitään. Ei yhtään mitään. Turha pelätä, kun nyt kaikki on kuitenkin hyvin.
Huomaan, että en oikeastaan edes halua kirjottaa ylös kaikkia niitä pelkoja mitä mä välillä maalailen mielessäni, koska en usko että se hyödyttää mitään. Mielummin ajattelen niitä hyviä asioita ja kirjotan niistä. Positiivisen ajattelun voimaa käytän paljon hyväksi, vaikka välillä tirautankin paniikki itkut Jarin kainalossa ;)
-Musta tuntuu epätodelliselta. Vieläkään en ihan usko, että tää kaikki on totta. Odotan hemmetin malttamattomana sitä kun saan kokeilla mun vaatteita leikkauksen ja toipumisen jälkeen. En pysty käsittää, että vaatteet istuu kohta mun päällä ihan eri tavalla kun ennen. Mietin jokaisten housujen ja sortsien kohdalla, että kohta. Kohta mä voin pitää näitä ihan eri fiiliksellä kun tähän asti. Ihan käsittämätöntä!!!
-Olen kyllä niin varma, että ei mitään rajaa. Oon katsonut paljon sarjoja asiaan liittyen, lukenut ja tutkinut. Tiedän riskit, tiedän mitä voi käydä ja tiedän että riskit voi olla isotkin. Mutta tiedän myös, että onnistuneita kokemuksia on niin paljon enemmän, että luotan tähän koko prosessiin ihan täysillä. Luotan mun kirurgiin, luotan sairaalaan, luotan Jariin. Tiedän, että Jari on mun vierellä ja tulee olemaan niin iso tuki ja turva mulle. Rankkaa se tulee sille olemaan, koska mä en varmasti ole helpointa seuraa kun oon kivuissani, mutta silti se tulee olemaan ihan paras hoitaja mulle. Ainoa jonka voisin edes kuvitella jaksavani mun kanssa. <3
Oon saanut paljon matskua sairaalasta leikkaukseen liittyen ja lukenut niitä. Mulla on tosi luottavainen olo ihan kaikin puolin. Uskon, että kaikki menee niinkuin pitääkin.
Toipumiseen meinaan panostaa, se on asia mikä on eniten musta itsestäni kiinni joten sen suhteen teen kaikkeni. Lepään, lepään ja lepään. Kävelen ja liikun sen verran kuin pystyn, mutta tosi chilliin tahtiin. Himoitsen jo nyt salille ja tiedän että tulee olee vaikeeta olla treenaamatta. Tiedän, että kun lumet alkaa nyt sulamaan ja tiet kuivuu niin jalat huutaa lenkkipoluille. Tiedän, että makoilu saa mut ihan tukkoseksi ja jumiin, mutta yritän muistaa ajatella, että tää on hyvin pieni hetki mun elämästä. Toipumisen jälkeen ihan kaikki tulee olemaan eritavalla. Ei ole mitään mikä hölskyy ja ärsyttää treenatessa tai juostessa. Kuinka ihana ajatus!!
Koko tämä prosessi tulee kyllä olemaan melkoinen muutos meidän perheelle. Mä joudun tai saan luopua hetkekesi kaikista langoista ja olla toipilas. Ottaa apu vastaan ja hyväksyä että mä olen hetken aikaa hyödytön. Mutta mulla on varmasti parhaat hoitajat täällä pitämässä musta ja kaikesta muustakin huolta, jännää vaihtelua siis meille kaikille. Kyllä mietin paljon miten käytännössä kaikki toimii, mutta luotan että kaikki sujuu hyvin. Tälläselle kontrollifriikille vähän haastetta, mutta otan haasteen vastaan avoimin mielin.
Wish me luck <3
Ps. Jos et tiedä mistä on kyse, niin lue toi mun edellinen teksti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun jaksoit kommentoida (: