Mun päivä.

En oikeastaan miettinyt että kirjottaisin tänne mitään asiaan liittyvää. Tai minnekään. Olen pari viikkoa pitänyt jonkinmoista sometaukoa. Tänään, juuri äsken, katsoin ekaa kertaa pitkään aikaan facebookia ja instaan olen laittanut itselleni 15 minuutin päivärajan. Alkoi vaan yhtäkkiä ahdistaa kuinka kiinni olen niissä ollut ja tajusin että aloin kuvittelemaan päässäni outoja asioita. Esimerkiksi sellaisia, että kun mun statuspäivitykseen ei kukaan kommentoi mitään, se tarkoittaa että musta ei tykätä. Aika hölmö kuvitelma. Eikö? Siinä kohtaa kun sellaisia alkoi tulemaan mieleen, tajusin että nyt riittää. 

Some ei määritä mua eikä mun fiiliksiä. Mä teen sen ihan itse. Ihan itse tiedän kyllä kuka tykkää musta ja kuka ei. Ja ihan itse tiedän millä on merkitystä ja millä ei. Sillä ei ole, tykkääkö joku facessa mun jutuista- koska totuus on, että monikaan ei välttämättä edes näe niitä juttuja. Ja toinen totuus on se, että vaikka itse tykkäisin jonkun kuvasta tai statuksesta, en siltikään välttämättä ilmoita sitä hänelle mitenkään. Mietin vaan mielessäni, että onpa hieno kuva tai ajatus. Kolmas totuus on se, että tässä vaiheessa kirjoittamista jouduin kirkastaa näyttöä ja suurentaa tekstikokoa, koska en näe mitä kirjoitan. Vanhuus, vai miten se meni....

No mutta, joka tapauksessa sitten tässä asioita pohtiessani, tuli fiilis että kirjoitanpa jotain instaan. Ja sitten ajatus johti siihen asti, että päätin kirjoittaa blogiin. Koska ei sitä instaa kuitenkaan kukaan lue. Tosin, ei ehkä tätäkään. Mutta kokeillaan onnea. Tai ehkä kirjoitankin vaan ihan itseäni varten, koska itsehän selkeästi tykkään näistä ajatuksistani koska ne tänne ruudulle asti meinaan näpytellä.  Ja vain sillä on merkitystä. Että mä itse tykkään. 

Siitä tullaankin hyvin aasinsiltana asiaan, jota näin naistenpäivänä mietin. Itseasiassa tässä päivän aikana olen ehtinyt ajatella ja pohtia tosi montaa asiaa, koska olen jo ennen viittä herännyt töihin. On ollut siis monen monta tuntia aikaa pohtia. Messuhymy vaan naamariin koko päiväksi ja kukaan tajua millainen myllerrys mun pään sisällä on käynyt.

Mutta pääasiassa olen miettinyt asiaa, jota mulla ei ole ennen ollut ja jonka yhtäkkinen olemassa olo hämmästyttää mua melkein päivittäin. Nimittäin itseluottamus. Sitä mä olen miettinyt. Ihan aamusta asti. Monessa eri tilanteessa sen olemassaolo on hämmästyttänyt mua. Välillä olen katsonut itseäni ikään kuin vierestä ja ajatellut että wau. Vähänkö toi tyyppi on muuttunut siitä mitä se oli ennen! Ihan eri ihminen oikeastaan. Toisinaan me ollaan tilanteessa, missä täytyy miettiä, että missä haluaisit olla viiden tai kymmenen vuoden päästä. Jos mä mietin viisi tai kymmenen vuotta takaperin, voisin kuvitella että oon sillon toivonut olevani itsevarma, onnellinen ja tyytyväinen. Voisin sanoa, että do did done! Mä olen itsevarma, onnellinen ja tyytyväinen. Ainakin ihan tarpeeksi. Tottakai on epävarmoja hetkiä mullakin, mutta kenelläpä ei olisi? En usko, että kukaan on ihan aina ja joka tilanteessa kuin..hmm, en keksi tähän mitään muuta kuin "kuin kala kuivalla maalla" mutta se ei ole se mitä haen. Haen sitä, että kaikilla meillä on pakko olla tilanteita kun jännittää ja on epävarma. Se on inhimillistä. Mutta se, mitä mulla on ollut itseluottamukseni kanssa, on säälittävää. Surullista oikeastaan. Sitä ei ollut ollenkaan. Oli pelkkää miellyttämisenhalua.

Ja ei tää nyt ole mikään uusi juttu, vaan tässä viimeisten vuosien aikana tapahtunut juttu. Joka siis vaan vahvistuu joka päivä. Mulla oli tällä viikolla yksi tapaaminen jota jännitin. Niin paljon, että meinasin ihan viime hetkillä perua. Mutta samalla halusin niin paljon tavata sen ihmisen, että mä otin itseäni niskasta kiinni ja sen tapaamisen jälkeen tajusin taas, että ei olisi Kata 29v kyllä hoitanut sitä niin miten Kata 34v hoisi. Hitto että siistiä! Kun vaan tajuaa, että se kaikki on vaan omissa käsissä. Koko sun elämä on sun omissa käsissä ja sun vastuulla on se, että mitä teet sillä. Jumitatko vai kasvatko. Valitatko vai kehitytkö. 

Eikä se elämässä kasvaminen ole vaan sellainen täysin tietoinen asia, jota aamulla alan opiskella ja joskus siitä on kokeita ja sitten valmistuu. Ainakaan mulla ei ole ollut. Osittain se on varmasti iän tuomaa itsevarmuutta ja osittain ehkä sitä tietoista opiskelua josta niitä kokeitakin tulee välillä yllättäinkin. Opiskelun ja iän lisäksi pitää olla halua. Muutama vuosi sitten mä tajusin, että haluan olla vahvempi ja varmempi. Ja sen jälkeen mennyt sitä kohti tietoisesti. Pienin askelin laittanut itseäni tilanteisiin, joissa mun on pakko olla itsevarma ja vaan luottaa itseeni. Alkuun se oli melkeinpä pakottamista. Jossakin vaiheessa jopa liikaa pakotin itseäni, joka kehittymisen sijaan toi ehkä enemmänkin takapakkia. 

Mutta kun menee eteenpäin pieni askelin, omaa fiilistä kuunnellen, voi tapahtua mitä vaan. Voi yhtäkkiä tajuta, että on 34-vuotias jolla on mahdollisuudet tehdä mitä vaan. Olemalla vain oma itsensä. Ihan tavallinen Kata, jonka ei edes tarvitse miellyttää kaikkia. Riittää että miellyttää itseään. 

Hyvää naistenpäivän iltaa kaikille.