Mun päivä.

En oikeastaan miettinyt että kirjottaisin tänne mitään asiaan liittyvää. Tai minnekään. Olen pari viikkoa pitänyt jonkinmoista sometaukoa. Tänään, juuri äsken, katsoin ekaa kertaa pitkään aikaan facebookia ja instaan olen laittanut itselleni 15 minuutin päivärajan. Alkoi vaan yhtäkkiä ahdistaa kuinka kiinni olen niissä ollut ja tajusin että aloin kuvittelemaan päässäni outoja asioita. Esimerkiksi sellaisia, että kun mun statuspäivitykseen ei kukaan kommentoi mitään, se tarkoittaa että musta ei tykätä. Aika hölmö kuvitelma. Eikö? Siinä kohtaa kun sellaisia alkoi tulemaan mieleen, tajusin että nyt riittää. 

Some ei määritä mua eikä mun fiiliksiä. Mä teen sen ihan itse. Ihan itse tiedän kyllä kuka tykkää musta ja kuka ei. Ja ihan itse tiedän millä on merkitystä ja millä ei. Sillä ei ole, tykkääkö joku facessa mun jutuista- koska totuus on, että monikaan ei välttämättä edes näe niitä juttuja. Ja toinen totuus on se, että vaikka itse tykkäisin jonkun kuvasta tai statuksesta, en siltikään välttämättä ilmoita sitä hänelle mitenkään. Mietin vaan mielessäni, että onpa hieno kuva tai ajatus. Kolmas totuus on se, että tässä vaiheessa kirjoittamista jouduin kirkastaa näyttöä ja suurentaa tekstikokoa, koska en näe mitä kirjoitan. Vanhuus, vai miten se meni....

No mutta, joka tapauksessa sitten tässä asioita pohtiessani, tuli fiilis että kirjoitanpa jotain instaan. Ja sitten ajatus johti siihen asti, että päätin kirjoittaa blogiin. Koska ei sitä instaa kuitenkaan kukaan lue. Tosin, ei ehkä tätäkään. Mutta kokeillaan onnea. Tai ehkä kirjoitankin vaan ihan itseäni varten, koska itsehän selkeästi tykkään näistä ajatuksistani koska ne tänne ruudulle asti meinaan näpytellä.  Ja vain sillä on merkitystä. Että mä itse tykkään. 

Siitä tullaankin hyvin aasinsiltana asiaan, jota näin naistenpäivänä mietin. Itseasiassa tässä päivän aikana olen ehtinyt ajatella ja pohtia tosi montaa asiaa, koska olen jo ennen viittä herännyt töihin. On ollut siis monen monta tuntia aikaa pohtia. Messuhymy vaan naamariin koko päiväksi ja kukaan tajua millainen myllerrys mun pään sisällä on käynyt.

Mutta pääasiassa olen miettinyt asiaa, jota mulla ei ole ennen ollut ja jonka yhtäkkinen olemassa olo hämmästyttää mua melkein päivittäin. Nimittäin itseluottamus. Sitä mä olen miettinyt. Ihan aamusta asti. Monessa eri tilanteessa sen olemassaolo on hämmästyttänyt mua. Välillä olen katsonut itseäni ikään kuin vierestä ja ajatellut että wau. Vähänkö toi tyyppi on muuttunut siitä mitä se oli ennen! Ihan eri ihminen oikeastaan. Toisinaan me ollaan tilanteessa, missä täytyy miettiä, että missä haluaisit olla viiden tai kymmenen vuoden päästä. Jos mä mietin viisi tai kymmenen vuotta takaperin, voisin kuvitella että oon sillon toivonut olevani itsevarma, onnellinen ja tyytyväinen. Voisin sanoa, että do did done! Mä olen itsevarma, onnellinen ja tyytyväinen. Ainakin ihan tarpeeksi. Tottakai on epävarmoja hetkiä mullakin, mutta kenelläpä ei olisi? En usko, että kukaan on ihan aina ja joka tilanteessa kuin..hmm, en keksi tähän mitään muuta kuin "kuin kala kuivalla maalla" mutta se ei ole se mitä haen. Haen sitä, että kaikilla meillä on pakko olla tilanteita kun jännittää ja on epävarma. Se on inhimillistä. Mutta se, mitä mulla on ollut itseluottamukseni kanssa, on säälittävää. Surullista oikeastaan. Sitä ei ollut ollenkaan. Oli pelkkää miellyttämisenhalua.

Ja ei tää nyt ole mikään uusi juttu, vaan tässä viimeisten vuosien aikana tapahtunut juttu. Joka siis vaan vahvistuu joka päivä. Mulla oli tällä viikolla yksi tapaaminen jota jännitin. Niin paljon, että meinasin ihan viime hetkillä perua. Mutta samalla halusin niin paljon tavata sen ihmisen, että mä otin itseäni niskasta kiinni ja sen tapaamisen jälkeen tajusin taas, että ei olisi Kata 29v kyllä hoitanut sitä niin miten Kata 34v hoisi. Hitto että siistiä! Kun vaan tajuaa, että se kaikki on vaan omissa käsissä. Koko sun elämä on sun omissa käsissä ja sun vastuulla on se, että mitä teet sillä. Jumitatko vai kasvatko. Valitatko vai kehitytkö. 

Eikä se elämässä kasvaminen ole vaan sellainen täysin tietoinen asia, jota aamulla alan opiskella ja joskus siitä on kokeita ja sitten valmistuu. Ainakaan mulla ei ole ollut. Osittain se on varmasti iän tuomaa itsevarmuutta ja osittain ehkä sitä tietoista opiskelua josta niitä kokeitakin tulee välillä yllättäinkin. Opiskelun ja iän lisäksi pitää olla halua. Muutama vuosi sitten mä tajusin, että haluan olla vahvempi ja varmempi. Ja sen jälkeen mennyt sitä kohti tietoisesti. Pienin askelin laittanut itseäni tilanteisiin, joissa mun on pakko olla itsevarma ja vaan luottaa itseeni. Alkuun se oli melkeinpä pakottamista. Jossakin vaiheessa jopa liikaa pakotin itseäni, joka kehittymisen sijaan toi ehkä enemmänkin takapakkia. 

Mutta kun menee eteenpäin pieni askelin, omaa fiilistä kuunnellen, voi tapahtua mitä vaan. Voi yhtäkkiä tajuta, että on 34-vuotias jolla on mahdollisuudet tehdä mitä vaan. Olemalla vain oma itsensä. Ihan tavallinen Kata, jonka ei edes tarvitse miellyttää kaikkia. Riittää että miellyttää itseään. 

Hyvää naistenpäivän iltaa kaikille. 

Elä niin kuin viimeistä päivää

Kolme viikkoa on jo mennyt. Toisaalta aika on kulunut nopeasti, mutta toisaalta hitaasti. Kerronpa vähän että miksi niin..

Muistan kun mietin vajaa kuukausi ennen leikkausta, että hitsi, kuukauden päästä se on jo ohi. Ja nyt siitäkin hetkestä on jo melkein kaksi kuukautta. Tavallaan ajan kuluminen on oikeasti aika pelottavaa. Tuntuu, että pitäisi tehdä ja nähdä ja kokea joka päivä jotain uutta. Elää niin kuin viimeistä päivää. Ja samalla kuitenkin olen kotona jumissa ja vaan haaveilen aamulenkeistä ja salilla käymisestä. Tuntuu että pyllystäkin on tullut entistä littanampi, jos se on mahdollista. Tässä huomaa kyllä hyvin, että ihminen on luotu liikkumaan. Ei istumaan kotona päivästä toiseen. Tässähän meinaa masentua, kun ei saa kropalle tekemistä ja aivoille tuuletusta. En tajua, miten sitä ennen on voinut olla ihan vapaasta tahdosta sohvaperuna?! 

Salaa jo haaveilen kevyestä pepputreenistä, ylävartalon herättelystä, pyöräilystä ja niistä hemmetin aamulenkeistä. Ehkä mä pian pääsen jotain tekemään, kunhan tuo mun oma kotipiiska päästä mut vapauteen :D Jari siis, se kyllä pitää todella hyvää huolta musta ja mun palautumisesta. En tiedä onko se huomannut, mutta olen kyllä alkanut jo silleen salaa huomaamatta tekemään kotitöitä ja ihan sitä pelkkää makoilua on enää harva se päivä. Tosin kyllä sen sitten tunteekin vatsanahoissa, jos oon yhtään liikaa rasittanut itseäni. Mutta pakko kai se on pikku hiljaa voida alkaa aktivoitumaan. En kuitenkaan itsekään ole mikään tyhmän rohkea ja tunnistan kyllä jos on liian lujaa mennyt. Krhm, ihan niinku täällä kotona vois jotenki lähteä lapasesta tää touhu. Ei vaan, yllättävän pienestäkin tuo vatsa jo ilmottelee että missä mä olen kolme viikkoa sitten ollut. Varsinkin pyykin laitto ja tiskikoneen täyttö on sellanen mitkä ei vielä tunnu hyvältä kun siinä on niin kyyryssä. Samoin kiertoliikkeet tuntuu aika kurjalta ja sen takia en ole autolla vielä lähteny ajelemaan. Iltaisin sitten otankin lepoa ja nukahdan hyvinkin aikasin, kun päivällä ei enää malta olla ihan niin iisisti. 

Fiilis mulla on edelleen todella hyvä. Vatsa näyttää joka päivä yhtä kivalta ja en voi tarpeeksi kiittää Jaria siitä että sai mut potkittua tonne leikkaukseen. Se miten hemmetin paljon toi on vaikuttanu mun itseluottamukseen, on ihan sanoinkuvaamatonta. Ei sitä voi kenellekään kertoa, se pitää tuntea. Mutta ehkä sekin kertoo jotain, että vähän väliä mun pitää nostaa paita ylös ja katsoa peilistä mun mahaa. Ennen kun vahingossa vilkasin peiliin ilman paitaa niin tuli itku. Napa mua jännittää ehkä eniten, että millanen siitä tulee. Toi iso arpi kun jää joka tapauksessa housujen alle piiloon niin se ei mua niin hetkauta, mutta jos .. Tai no itseasiassa mulle on kyllä ihan sama millanen tosta navasta tulee. Mun vanha napa joka on Tallinnan roskiksessa, oli enivei niin kamala, että ei tää uus pahempi ainakaan voi olla :D 

Aika moni sieltä ruudun toiselta puolelta on kirjotellut ja kannustanut mua. On jotenkin jännää, että moni kirjoittaa siitä kuinka rohkea mä olin kun menin leikkaukseen ja varsinkin että tein siitä julkista. En itse koe sitä niinkään rohkeutena, ehkä enemmän ihan vaan omana ajatustenpurkuväylänä. Ja joo, onhan se totta että mun kokemus saattaa potkia jotakin toista samojen ongelmien parissa kamppailevan tekemään saman. Tosin, kuten taisinkin ehkä jo kirjoittaa niin mun kokemusta on varmasti ihan sieltä parhaasta päästä. Tiedän, että joillakin leikkaus ja toipuminen on ollut paljon vaikeampia ja komplikaatioita on tullut ym. Eli mä ehkä olen malliesimerkki kun kaikki menee (ainakin toistaiseksi) hyvin. Senkin takia on kiva antaa myös tää näkökulma leikkaukseen. 

Tiedän, että monia vähän närästää se, että kävin Tallinnassa leikkauksessa. En tehnyt sitä btw hinnan takia, vaan enemmänkin kirurgin takia. Mulla on ollut alusta asti selvää, että halua Jyri Kullamaan mun kirurgiksi. Oon hänen työtä seurannut jo vuosia ja se on vakuuttanut mut niin isosti että en kahta kertaa miettinyt minne menisin operoitavaksi. Jyrin ammattitaito on mun mielestä todella todella korkeella ja kun se avasi viime vuonna kokonaan uuden oman sairaalan, niin pisteet vaan nousi. Tänään itseasiassa hän kirjotti taas mun mielestä todella hyvää asiaa. Jos kiinnostaa lukea, niin täältä löytyy hänen juttuja. 
https://www.facebook.com/PlastiikkakirurgiJyriKullamaa/posts/1560729930702102

No mutta, tässä nyt tämän hetken päivityksiä. Vähän tuntuu tälläseltä väkinäiseltä tämä kirjottaminen. Vähä sama ehkä kun Jarilla ja sen blogilla. Kun kaikki vaan sujuu niin kovin hyvin, niin ei oikein keksi kirjotettavaa. Tiedän kuitenkin että siellä ruudun takana on teitä joita nämä mun höpinät kiinnostaa, niin koitan päivitellä sillon tällön ajatuksia. 

Muistakaa yksi juttu; Koita elää joka päivä niin kuin viimeistä päivää, koskaan et voi tietää millon se on totta. 

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset

No niin, sain vihdoin koneen auki. Katsotaan saanko kirjoitettuja sanoja tarpeeksi, ihan jopa julkaistavaksi asti. Leikkauksesta on siis huomenna kaksi viikkoa. Toisaalta hyvin lyhyt aika, mutta samalla niin pitkä aika ettei tosikaan. Välillä olen onneni kukkuloilla ja toisella hetkellä romahdan. Pääasiassa onneksi kuitenkin toi ensimmäinen vaihtoehto on läsnä mun elämässä. 

Leikkaus meni hyvin, tosi hyvin. Se kesti pari tuntia ja sen jälkeen pötköttelin heräämössä tunnin verran jonka jälkeen mut kuskattiin omaan huoneeseen. Toi sairaala missä olin, on vuoden vanha vasta eli kuin uusi. Huone oli ihan kuin siisti hotellihuone. Ei ollenkaan sairaalamainen vaan ihan perus siisti hotellinhuone kera kahden sairaalasängyn. Kylpyhuone oli siistimpi kuin hotelleissa, oikeesti! 

Kun mä pääsin huoneeseen takasin, olin niin helpottunut. Vähän on kyllä hataria muistikuvia, mutta sen muistan että Jari myönsi että kyllähän sitäkin jännitti vaikka ennen leikkausta tsemppas mua niin hyvin et mietin kuin se voi olla noin cool. Siinä hetki höpöteltiin ja yhtäkkiä Jari polvistu mun sängyn viereen. Meillä on siis jo pitkään ollu ajatuksissa että uusitaan vuoden päästä meidän vihkivalat ja pidetään hääbileet kavereille. Kymmenen vuotta sitten kun me mentiin kihloihin, ei voi sanoa että mua olisi kosittu. Enemmänkin se oli sellanen yhteinen päätös vaan Myyrmannin parkkihallissa että mennään kihloihin. Samalla siinä sitten katsottiin kalenterista sopiva päivämäärä häille ja mentiin ostaa sormukset. Olenkin tässä vuosien varrella kuittaillut, että naimisissa kyllä oon mutta koskaan mua ei ole kosittu. Nyt on. Voi rakkaus sitä hetkeä. Toinen ihan lääkehöyryissä ja toinen helpottuneena että leikkaus on onnellisesti ohi. 

Leikkauksen jälkeen olin tosi väsynyt ja päätä särki ihan törkeesti. Sairaalassa pötköttelin pari yötä ja tosiaan ainoa ongelma mikä oli, oli mun hedari. Mahaan ei sattunut juuri ollenkaan, toki se oli oudon tuntunen ja sitä kiristi mutta kivut oli ehkä 1/10 siitä mitä odotin. Tokana päivänä avattiin tukiliivi ja näin mahan ekaa kertaa. Huuuuhhhhhhuh mikä fiilis! Tais Jarikin tirauttaa kyyneleen tai sitten sillä vaan meni joku roska silmään. Mutta se jos joku tietää miten iso asia toi on mulle ollut ja kun se on yhtäkkiä poissa niin kyllä siinä vähän saattaa jossakin tuntua. Yöt oli pahimpia, kun oon niin monta vuotta jo nukkunut hyvin niin oli melkosen kammottavaa heräillä pitkin yötä ja nukkua tosi huonosti. Päähän sattu kokoajan ja mitenkään päin ei ollut hyvä olla. Tuntu että sekoon siihen särkyyn. Sain toki särkkäriä vähän väliä suoneen ja pillerinä, mutta ei siitä ollut apua. Tokana päivänä sain jonkun nestemäisen särkkärin ja se auttoi jonkun verran hetkeksi. Sain sitten sen saman vielä illalla ennen nukkumaan menoa ja se oli virhe. Sain siitä ihan hirveen olon, ihan kun oisin jossain toisessa maailmassa aivan pihalla. Se oli siis melkosen vahvaa tavaraa ja en enää ikinä halua sellasta lääkettä enkä sellasta oloa. 

Kolmantena päivänä meidät lähetettiinkin kotiin heti aamusta. Alkuun olo olikin ihan hyvä, mutta laivalla mulle tuli taas hirvee hedari kun koitin hetken nukkua siellä. Se oli virhe. Onneksi matka kesti vaan pari tuntia ja sit autolla kotiin. Täällä oli ihana vastaanotto ja ekat päivät tosiaan vaan pötköttelin. Päätä särki vielä kotonakin jonkun päivän ja se olikin ainoa syy miksi särkylääkkeitä otin. Mahan takia en olis tarvinnu niitä ollenkaan. Mutta pari päivää kotona, monta Jarin hierontaa ja sopivan nukkumapaikan löytymisen jälkeen alkoi elämä voittaa. Sen jälkeen päivät onkin vaan mennyt painollaan. Makoilen, kävelen ympäriinsä, syön, katson telkkaa, ihmettelen.. Aika puuduttavaa kieltämättä. Mieli on jo lenkkeilemässä valoisassa kevät aamussa, tekemässä kotitreeniä, hikoilemassa salilla ja pyöräilemässä juuri putsatuilla kaduilla, mutta todellisuudessa katson vaan ikkunasta ulos kun kevät tekee tuloaan, treenivideoita instasta ja suurinta pudottajaa telkkarista. 

Tosiaan kun mitä paremmin malttaa levätä, sen paremmin palautuu. Se on vaan fakta. Kun sun vatsasta on irrotettu kaikki kudokset tisseihin asti, ommeltu vatsalihasten erkauma, rakennettu kokonaan uusi napa ja leikattu iso kasa ihoa pois niin kyllähän siinä menee tovi jos toinenkin että palautuu ja kudokset löytää taas paikkansa. 

Mutta se tärkein.. Mun maha. SE ON IHANA!!! Se on niin täydellinen, että ei mitään järkeä. Se on just sellanen kun halusin sen olevan. Entistä isommin tajuan, että ei ne kilot tee mua miten onnellisemmaksi tai onnettomammaksi vaan se on toi roikkuva röllö mikä on määrittäny mun olon. Ja nyt se on poissa. Roskiksessa jonne se kuuluukin. Sanoin Jarille, että odotan niin kovin sitä ekaa hetkeä kun oikeasti tajuan että se etuperse on poissa ja sehän tuli. Muutama päivä leikkauksen jälkeen mun oli pakko saada kokeilla treenihousuja jalkaan. Ähisten puin ne päälle, katoin peilistä ja aloin itkemään niin kovin et ei mitään järkeä. Mä vaan itkin ja itkin. Vihdoin mä näytin normaalilta! Se ällöttävä kammottava etuperse jota olen joutunut piilottelemaan keinolla millä hyvänsä on vihdoin poissa! POISSA! Toi asia vaan on sellanen, että ei sitä voi kukaan ymmärtää joka ei sitä koe itse. Vähän kuin äidin rakkaus, sen voi oikeesti tajuta vasta kun sen kokee ihan oikeesti itse.

Hengailen edelleen täällä himassa, neljän seinän sisällä ja verkkarit jalassa. Vatsa on joka päivä erilainen, välillä pehmee, välillä kova, välillä silee ja välillä möykkynen ja muhkurainen. Jos oon yhtään enempää touhunnu, se on illalla aikas kipee. Eli lepoa Kata, lepoa. Kokeilen kuitenkin joka päivä omia vaatteita ja ihailen mun masua peilistä. Se on jotain niin käsittämätöntä. Ajatus, että mun maha on ihana, on niin vieras ja outo. Tai se että esittelen mun mahaa muille tai näytän ihmisille kuvia siitä. Ennen en ikimaailmassa olis tehny sitä, kukaan ei saanu nähä mun mahaa edes vahingossa. 

Kaikin puolin olen siis hyvin todella isosti onnellinen ja tyytyväinen. Hetkellisesti kyllä joo sillon tällön vaan romahdan tähän pelkkään olemiseen, mutta samalla hetkellä muistan syyn ja hyväksyn että nyt täytyy jaksaa levätä. Turhauttaa kun on toisten armoilla ja en pääse esimerkiksi kauppaan tai lounaalle sillon kun haluan tai en saa lähteä ostamaan jäätelöä nyt kun sitä eniten tekisi mieli. Mutta kuten jälkitarkastuksessa mulle sanottiin, että kaikki on mennyt tähän asti niin täydellisesti, että eihän me haluta sitä pilata. Ja ei, ei todellakaan. Vappuun asti ainakin otan pelkkää chillii ja nautin olemisen sietämättömästä keveydestä. Tää oli nyt tosi tällänen pintapuolinen raapaisu mun fiiliksiin, kunhan jaksan olla enemmän koneen ääressä niin kirjoitan ehkä vielä laajemmin mun fiiliksistä ym. Siihen asti saatte tyytyä tähän sepustukseen :) 

Vähiin käy

Nyt aletaan olla jo aika lähellä hoo hetkeä. Melkoisen epätodellista :) 

Jännitääkö sua? 

Kaduttaako sua? 

Pelottaako sua? 

Miltä susta tuntuu? 

Ootko ihan varma tästä? 

Siinä kysymyksiä mitä multa on sattuneesta syystä viimeaikoina kysytty. 

Ja mitä oon myös miettinyt todella paljon. 

-Kyllä, mua jännittää! En tiedä mikä jännittää eniten, leikkaus, nukutus, kivut.. Ehkä ne kaikki yhdessä. Mutta aina kun mua jännittää, Jari saa mut rauhottumaan. Sillä on ihmeellinen voima saada mut aina tajuamaan, että ihan turhaan mä jännitän etukäteen yhtään mitään.

-Mua ei kaduta, ei yhtäääään! Ei vähääkään. Oon innoissani. Joka hetki mä mietin, että pian mun maha on ihan ihan erilainen. Mun koko suhtautuminen itseeni tulee olemaan ihan erilainen, koska toi maha on määrittänyt mun elämää jo niiiiin pitkään. Nyt se tulee muuttumaan, vihdoin. 

-Ai että pelottaako? No tavallaan joo, mutta ei silleen lamauttavalla tavalla. Eniten tosiaan ehkä ne kivut, mutta tietty mietin myös sitä, että entä jos en enää herääkkään. Mutta tässäkin kohdassa tajuan, että pelko ei hyödytä mitään. Ei yhtään mitään. Turha pelätä, kun nyt kaikki on kuitenkin hyvin. 

Huomaan, että en oikeastaan edes halua kirjottaa ylös kaikkia niitä pelkoja mitä mä välillä maalailen mielessäni, koska en usko että se hyödyttää mitään. Mielummin ajattelen niitä hyviä asioita ja kirjotan niistä. Positiivisen ajattelun voimaa käytän paljon hyväksi, vaikka välillä tirautankin paniikki itkut Jarin kainalossa  ;) 

-Musta tuntuu epätodelliselta. Vieläkään en ihan usko, että tää kaikki on totta. Odotan hemmetin malttamattomana sitä kun saan kokeilla mun vaatteita leikkauksen ja toipumisen jälkeen. En pysty käsittää, että vaatteet istuu kohta mun päällä ihan eri tavalla kun ennen. Mietin jokaisten housujen ja sortsien kohdalla, että kohta. Kohta mä voin pitää näitä ihan eri fiiliksellä kun tähän asti. Ihan käsittämätöntä!!!

-Olen kyllä niin varma, että ei mitään rajaa. Oon katsonut paljon sarjoja asiaan liittyen, lukenut ja tutkinut. Tiedän riskit, tiedän mitä voi käydä ja tiedän että riskit voi olla isotkin. Mutta tiedän myös, että onnistuneita kokemuksia on niin paljon enemmän, että luotan tähän koko prosessiin ihan täysillä. Luotan mun kirurgiin, luotan sairaalaan, luotan Jariin. Tiedän, että Jari on mun vierellä ja tulee olemaan niin iso tuki ja turva mulle. Rankkaa se tulee sille olemaan, koska mä en varmasti ole helpointa seuraa kun oon kivuissani, mutta silti se tulee olemaan ihan paras hoitaja mulle. Ainoa jonka voisin edes kuvitella jaksavani mun kanssa. <3 

Oon saanut paljon matskua sairaalasta leikkaukseen liittyen ja lukenut niitä. Mulla on tosi luottavainen olo ihan kaikin puolin. Uskon, että kaikki menee niinkuin pitääkin. 

Toipumiseen meinaan panostaa, se on asia mikä on eniten musta itsestäni kiinni joten sen suhteen teen kaikkeni. Lepään, lepään ja lepään. Kävelen ja liikun sen verran kuin pystyn, mutta tosi chilliin tahtiin. Himoitsen jo nyt salille ja tiedän että tulee olee vaikeeta olla treenaamatta. Tiedän, että kun lumet alkaa nyt sulamaan ja tiet kuivuu niin jalat huutaa lenkkipoluille. Tiedän, että makoilu saa mut ihan tukkoseksi ja jumiin, mutta yritän muistaa ajatella, että tää on hyvin pieni hetki mun elämästä. Toipumisen jälkeen ihan kaikki tulee olemaan eritavalla. Ei ole mitään mikä hölskyy ja ärsyttää treenatessa tai juostessa. Kuinka ihana ajatus!! 

Koko tämä prosessi tulee kyllä olemaan melkoinen muutos meidän perheelle. Mä joudun tai saan luopua hetkekesi kaikista langoista ja olla toipilas. Ottaa apu vastaan ja hyväksyä että mä olen hetken aikaa hyödytön. Mutta mulla on varmasti parhaat hoitajat täällä pitämässä musta ja kaikesta muustakin huolta, jännää vaihtelua siis meille kaikille. Kyllä mietin paljon miten käytännössä kaikki toimii, mutta luotan että kaikki sujuu hyvin. Tälläselle kontrollifriikille vähän haastetta, mutta otan haasteen vastaan avoimin mielin. 

Wish me luck <3 

Ps. Jos et tiedä mistä on kyse, niin lue toi mun edellinen teksti. 

https://kuitenkinonnellinen.blogspot.fi/2018/02/vihdoin-kokonainen.html

Vihdoin kokonainen

Tiedättekö, kun joku asia pyörii sun mielessä kokoajan. Kun tekisi mieli kertoa siitä koko maailmalle ja samalla taas pelkäät että ei kai kukaan vaan saa tietää. 

Mä oon viime aikoina ollut aika ajatuksissani. Mun mielessä pyörii yksi asia, enkä ole puhut siitä kuin kahdelle ihmiselle. En ole pystynyt. Jännittää, nolottaa ja no.. En tiiä. Ei ole mikään helpoin aihe ottaa esiin. Ei mikään sellanen että hei btw nyt kävi näin. Oon miettinyt miten siitä kerron muille vai kerronko ollenkaan ja jos kerron niin koska ja ugh. Melkosen paljon ollut siis ajateltavaa. Tänään mun mieleen tuli, että oliskohan ideaa että kirjottaisin ihan blogiin asti tästä. Julkisesti vaan kaikkien riepoteltavaksi. En tosin tiedä kuinka paljon ihmisiä kiinnostaa, koska voihan se olla että teen itse asiasta paljon isomman kuin mitä se muiden mielestä on. Joka tapauksessa nyt kirjoitan ja sen jälkeen mietin, että julkaisenko. 

Kuten ehkä aika moni tietää, olen elämäni aikana laihdutellut ja lihotellut vuorotellen aika lahjakkaasti. Paino on heitellyt viimeiset 17 vuotta edes takas noin 30kilon sisällä. Melkoisella koetuksella siis on kroppa ollut ja jälkiä on jäänyt. Lisäksi mulla on tollanen 8v poika. Ja olen siis ollut raskaana kahdeksan vuotta sitten. Senkin ehkä tiedätte, että raskaus jättää usein jälkensä. Toisille isomman jäljen ja toisille pienemmän. Mulle se jätti isomman. Oon häpeillyt sitä ja miettinyt kuinka noloa on että en ole kahdeksaan vuoteen palautunut raskaudesta. Se on vaivannut mua kahdeksan vuotta. Kahdeksan v----n vuotta! Kahdeksan pitkää vuotta olen elänyt se mielessä abaut joka hetki. Se on vaikuttanut mun itsetuntoon, mun arkeen, mun parisuhteeseen, mun ystävyyssuhteisiin, sosiaaliseen elämään, pukeutumiseen eli siis ihan kaikkeen. Ja nyt mä olen pääsemässä siitä eroon. 

Jäljenhän sekin jättää, mutta siihen mä olen valmis. 

Huhtikuun alussa on aika varattu ja mä tulen pääsemään eroon siitä mikä mua on jarruttanut elämästä täysillä. Kaikkien näiden häpeilyn vuosien jälkeen mä saan vihdoin olla ihan 100% vain minä. Peittelemättä, häpeilemättä ja selkä suorana. Olo on vähintääkin epätodellinen. Sanaton. Sekava. Jännittynyt ja innostunut. 

Abdominoplastia. Eli vatsan muokkaus. 

Luit ihan oikein. 

Kuten kirjoitin, niin tästä asiasta kärsii niin moni osa-alue mun elämässä eikä vähiten avioliitto. En halua että mun mahaa katsotaan, saati kosketaan. Röllykkä se on näin meidän kesken. Roikkuu melkein polvissa. Itken melkein päivittäin, kun en tiedä mitä puen että saan mun etuperseen peitettyä. Jep. Ei ehkä monikaan tiedä tästä, mutta nyt tiedätte. Tai sitten mun peittelyt on niin epäonnistuneet, että kaikki on sen nähnyt. Enivei, nyt se on sanottu. Mä olen jatkuvasti vaan toivonut että laihdun, laihdun ja laihdun jotta pääsisin tosta röllykästä eroon. Ihan sama minkä verran olen painanut, niin vielä koskaan se ei ole hävinnyt. Olen jostain tyhmästä syystä ajatellut, että se lähtee kun laihduttaa. Mutta noup. Mihin tollanen roikkuva löysä nahka häviäis?Mikään ruokavalio ei sitä poista. Mikään määrä treeniä ei sitä poista. Siinä se on ja pysyy. Päinvastoin, laihduttaminen on tuonut sitä vaan isommin ja isommin esiin. Se on kamala. KAMALA! Mitkään vaatteet ei istu mitenkään päin. Mahaa pitää peitellä isoilla vaatteilla ja pitää miettiä jokainen asento tarkkaan. Miten seison, miten istun, millä peitän mahan. Rannalle meno, kylpylään meno.. Tai kuka on ollu mun kanssa saunassa, käsi ylös. Jep, ei monikaan. Kaikkia noita olen vältellyt kuin ruttoa jo vuosia. Keksinyt selityksiä ja tekosyitä ja jättänyt väliin. Seissyt peilin edessä ja miettinyt että otan vaan sakset käteen ja leikkaan sen nahkan pois. Ihan siis tosissani. Harkinnut, että otan silikonirinnat, jotta huomio kiinnittyisi mielummin niihin. Käyttänyt korsetteja ja vaikka mitä litistäviä liivejä. Ostanut kasan kauniita vaatteita joita en kuitenkaan kehtaa käyttää. 

Mutta nyt mä pääsen siitä eroon! Ihan aikuisten oikeesti se on tapahtumassa. Se mistä olen vaan haaveillut ja unelmoinut, on kohta totta. Kiitos siitä mun miehelle. Ilman sitä mä vaan jatkaisin tätä lillumista, enkä uskaltaisi tehdä asialle mitään. Mutta nyt tuo mies totesi, että kyllähän tää asia täytyy hoitaa. Ei kenekään pidä elää elämäänsä niin rikkinäisenä. Puoli teholla. Se otti selvää leikkauksesta, varasi ajan alkukeskusteluun, tuli mukaan, piti mua kädestä kiinni, silitti, tsemppasi ja kannusti. Pyyhki mun kyyneleet ja kertoi että mä olen tämän arvoinen. Mä olen ansainnut tämän. Ja kyllähän se on oikeassa. Jos joku asia vaikuttaa sun elämään niin paljon, että vaikuttaa lähes jokaisen hengenvedon aikana niin kyllä sillon asialle täytyy tehdä jotain!

Jonkun mielestä tää on ehkä todella turhamaista, joku miettii että kallista, joku ei voi käsittää että miksi ei voi vaan olla se mitä on, toiset ajattelee että laihduta nyt vaan äläkä lässytä. Ja kaikilla on joo oikeus miettiä mitä vaan. Mutta loppu peleissä tää on kuitenkin ihan vaan mun elämä ja ainoa mitä haluan, on olla kokonainen. Minä. Sellasena kun itse tunnen itseni parhaaksi mahdolliseksi. Ja miksi mä nyt sitten kirjoitan tästä julkisesti? Koska itse ainakin nyt tässä viime aikoina olen todella paljon googlettanut tästä asiasta ja kaikista parasta infoa ja kokemuksia olen saanut ihan oikeiden ihmisten blogeista. Ehkä joku joskus tämän munkin matkan jälkeen voi löytää nämä mun kokemukset ja saada niistä itselleen jotain apua ja ajatuksille selkeyttä. 

Kun olen nyt viime vuodet tehnyt niin isoa työtä henkisen puolen kanssa ja löytänyt balanssin niin tää kaikki oikeastaan vaan on piste iin päälle. Kruunaa sen työn, mitä olen tehnyt. Henkisesti ja fyysisesti. Olen myös tajunnut, että ei kilot tee mua onnelliseksi. Ihan sama kuinka paljon tai vähän niitä kiloja kannan, niin onnellisuuteen se ei vaikuta. Kiloista huolimatta mä olen kuitenkin onnellinen. Se onnellisuus on pään sisällä. Ei kiloissa. Mutta kun pääsen lopullisesti eroon asiasta joka on mun mieltä varjostanut jo vuosia, mä saan alkaa elää täysillä.

Musta tulee vihdoin kokonainen. 

Tunnetko sä itsesi?

Huomaan että mun tekisi kovasti paljon mieli kirjoittaa, mutta en oikein ole keksinyt mitä kirjottaisin. Mun ongelma on se, että mulla on päässä paljon ajatuksia mutta en osaa fiksusti kirjottaa niistä. Yksi syy voi olla se, että mä ajattelen jotain ja hetkessä jotain muuta ja sitten taas ihan uutta asiaa. Eli mun ajatukset poukkoilee ja koska en ole niin jäätävä nopea kirjottamaan niin on lähes mahdoton kirjottaa omia ajatuksiani ylös niin, että tekstissä olis pää ja häntä. 

Nyt kun tätä mietin, niin huomaan että elämässä yleensäkin ehkä juuri toi on mun ongelma. On paljon ajatuksia, ideoita ja asioita joita mietin mutta en saa niitä kasaan. Innostun uusista asioita, tai ei ne tartte edes olla uusia, mutta asioita. Innostun, oon fiiliksissä ja maalaan isoja mielikuvia, mutta sitten kun se pitää laittaa käytäntöön, niin homma jää. Joo o, tollanen mä olen. Tämän takia mä varmaan toimisin parhaiten jossakin tiimissä. En yksin. Olis joku, joka ottaa kiinni mun ajatuksista ja laittaa hommat etenemään. Ja sitten mä saan taas tulta persiin alle ja lisää ideoita ja energiaa joita joku seuraava voisi sitten ammentaa seuraavalle tasolle. Jännä. Jännä huomata, että mä tosiaan olen sellanen. Ja tavallaan aika tylsäkin huomata ja sanoa se ääneen, koska siinä on syy miksi monet asiat jää vaan tänne mun pään sisälle. Voi että mitä pontetiaalia siellä voiskaan olla piilossa! 

Mä viihdyn yksin, on kivaa kun ei ole riippuvainen kenenkään muun aikatauluista ja voi tehdä asiat juuri sillä hetkellä kun itseä huvittaa. Mutta en mitenkään voisi kuvitella eläväni yksin. Pienissä määrissä se menee, mutta liika on liikaa. Sitten on myös se toinen puoli. Mä rakastan olla ihmisten kanssa. Oikeiden tyyppien kanssa. Sellasten kanssa, joiden seurassa voin olla minä. Niitä on vähän, mutta silti niitä on. Onneksi. Ongelma vaan on tossa,  mistä juuri kirjoitin. Ajatuksena kaikki yhdessä tekeminen, meneminen, keksiminen on tosi siistii, mutta en saa asioita taas saatettua loppuun asti. Mikähän siinä onkin.. Pitäis ehkä skarpata sen suhteen, tavata enemmän kavereita ja ehdotella tekemistä. Jotenkin kai vaan nämä ruuhkavuodet vie mennessään. Ei ole muka aikaa. Sehän ei siis ole totta, ei sun eikä mun kohdalla. Aikaa on. Mutta se on se ajan priorisointi. Mä kyllä ajattelen paljon noita mun tärkeitä. Ajattelen, mutta yritän myös muistaa sanoa sen ääneen. Että oot tärkeä. Tai laitan  edes viestin, että tiedät että oot mielessä. 

Mä oon myös vähän sellanen myötäilijä. Kaikki käy ja en tuo omaa kantaani mitenkään kärkkäästi esiin. Tykkään ennemmin katsoa kun toinen tulee iloiseksi. En pidä mielipiteistäni isoa ääntä enkä ole joukossa se jota kuunnellaan. Vaan se joka kuuntelee. Ja seuraa ja tarkkailee. Se sopii mulle. En tykkää olla keskipisteenä enkä tien näyttäjänä. Mielummin seuraan sivusta. Marttyyri, sanois joku. Ja on ehkä sanonutkin. Mutta mulle tää sopii. Tykkään myötäelää, oon ihan liekeissä muiden puolesta asioista ja varsinkin jos oon itse ollut siinä osallisena.  

Tee muille niinkuin tahtoisit sulle tehtävän. Se on sellanen lanka, mitä yritän edes suurin piirtein seurata ja pitää aina mielessä. Ja opettaa lapsilleni samaa. Se on mun mielestä oikeestaan ihan älyttömän hyvä ohjenuora elämään ja olisi ihana huomata että noi muksutkin sen oppisi. 

Hyvä tulee hyvän luokse, siihen mä uskon. Oonkin viimeaikoina miettinyt paljon myös vapaaehtoistyötä ja hyväntekeväisyyttä. Jälleen kerran, miettinyt kyllä, mutta että ihan konkreettiselle tasolle sen asian saisi niin vaatii vielä kyllä jonkun isomman potkun persiille. Toki lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen, mutta jotain vielä konkreettisempaa tahtoisin tehdä. Uskon, että mulla olisi paljon annettavaa. Mun potentiaali on vielä vaan vähän piilossa. 

Toisaalta, oon myös tylsä. Jonka seurassa ei varmasti tapahdu mitään ihmeellistä. Tasasen tavallinen ja turvallinen. Mutta ainakin mä olen läsnä. Kuuntelen ja autan. Turhaudun sellasessa seurassa, missä kaikki tuo vaan itseään esiin, mutta joku toinen taas rakastaa esiintyä ja olla julkisesti ylpeä itsestään. Koulutuksissa tai muissa vastaavissa parasta on se, kun kehutaan muita tai tuodaan toistemme parhaita puolia esiin. Tottakai minä itse on tärkein, mutta kaikki me ei vaan sytytä parrasvaloissa vaan enemmänkin kulisseissa. Tavallaan mulla tulee tästä kirjotuksesta kyllä vähän sellanen fiilis, että mähän tuon nyt vaan itseäni  ja omaa hyvyyttäni esiin, se ei ollut tarkoitus. Tarkoitus tälläkin höpötyksellä on enemmänkin se, että me kaikki ollaan omalla tavallamme just hyviä. Vaikka ollaankin kaikki erilaisia. Ja jos kaiken tän keskellä mä olen kuitenkin onnellinen niin kaikkihan on paremmin kuin hyvin. 

Miksi mä olen tässä?

Tänään taas mietin tätä, missä mä olen nyt ja ajattelin kertoa teillekin miten eri tavalla asiat voisikaan olla..

Voi kyllä! Mä olin neljä vuotta sitten työtön ja niin hukassa itteni kanssa.. En tiennyt yhtään, että mitä lähtisin tekemään ja oikein mikään ei kiinnostanut. Oli noloa elää työkkärin rahoilla, mutta kun on hukassa niin on hukassa. Työkkärin täditkin sanoi, että nyt vaan otat itsellesi aikaa ja mietit mitä sä oikein haluat. Jep.

Enkä ikinä ollut ajatellut että hei mäpä alan verkostomarkkinoijaksi. En tosiaan ollut koskaan oikein ajatellut verkostomarkkinoinnista mitään. Joskus kuullut jostain pyramidihuijauksista, mutta ei ne oikein mua liikuttanut niin paljon, että olisin ottanut sen enempää asiasta selvää. Muutamassa verkostomarkkinointi jutussa olin joskus mukana hetken, mutta en sillon tehnyt muuta kuin kokeilin itse tuotteita. Partylitee jne.. Enkä ajatellut sitä työnä tai intohimona tai suurina tuloina. Enemmänkin vaan ihan yhtä normaaleina juttuina, kuin vaikka kaupasta uuden karkkipussin ostamista.

Tapasin sitten naisen joka kertoi mulle Fitlinen tuotteista ja siitä miten niiden myötä voi myös tienata rahaa. Päätin sillä tapaamisella, että okei mä oon messissä. Piti maksaa muistaakseni joku 97e että sain ne tuotteet ja tukkunumeron itelleni. Tää daami myös kertoi, että mun tuotteiden kk maksua pienentää jokainen joka tilaa tuotteet mun suosittelemana. Soitin siis kotimatkalla äitille ja sanoin että sun on pakko lähtee kokeilee näitä. En ollut sillä hetkellä kun vasta maistanut niitä jauhoja, mutta se oli vaan se päätös että tätä mä haluan ja mietin että okei kun äitikin tilaa niin mun kk maksu on jo kympin pienempi.

No, tulin kotiin ja samantien vastassa oli mun oma mies joka lyttäsi ja haukku mut. Olin hullu kun lähdin tollaseen huijaukseen mukaan ja varsinkin kun olin työtön ja rahaa oli abaut nolla. Mä romahdin. Alun innostus meni siinä. Mutta jostain sain sen uskon takaisin samalla päätin, että perkele mähän näytän sille että se on väärässä! Sain omat purkit ja aloin käyttämään niitä. Asiasta ei juurikaan kotona puhuttu. Samalla vaan kerroin kaikille, siis ihan kaikille et mä lähin kokeilee tällästä juttua. Halusin uskoa koko touhuun, mutta olihan vaikeeta kun vastassa oli paljon epäilyksiä ja selän takana naureskelua. Voi että, enpä tiennyt että se oli vasta pienen pientä alkua. Epäilyksiä ja selän takana nauramista on ollut näiden neljän vuoden aikana niiiiiiin paljon, ei sitä osaa kuvitellakaan kuinka suuria tunteita pelkkä verkostomarkkinointi sanana voikaan saada aikaiseksi. Saati Fitline. Sehän on kaiken pahan alku ja juuri. Suuri huijaus. Pelkkää shittii koko yritys ja tuotteet. Siltikin mä jatkoin. Ja jatkoin.

Kolme viikkoa siitä kun mä sain omat jauhot, mä tajusin että hitto soikoon. Mä nukuin yön! Nukahdin siis illalla ja heräsin aamulla. Niinku normaalit ihmiset, tiettekö? No mä en tienny et sellanen on mahdollista. Mun nukkuminen oli sitä, että menin väsyneenä sänkyyn. Ja valvoin. Odotin unta, pyörin, huokailin, ahdistuin. Lopulta nukahdin. Kunnes heräsin kun jossain narahti lattia. Tai joku kävi vessassa. Tai käänsi kylkeä. Tai yskäsi. Tai ei tehnyt mitään. Sellasta oli koko yö, heräilyä ja koiran unta. Voitte uskoa, että olin melkoisen väsynyt. Varsinkin kun tätä oli jatkunut vuosia. Ja taas vuosia. Aika kuluttavaa. Syitä yritettiin löytää ja lääkettä ja rohtoa ja poppakonsteja kokeilla. Mutta ei, Kata ei vaan nuku. Ajattelin, että se on vaan mun ominaisuus. Ajattelin myös, että maksaisin mitä tahansa että nukkuisin. Enpä tiennyt, että vielä jonain päivänä huomaan, että maksan 88,20e kuussa siitä että mä nukun. Suljen illalla silmät ja avaan aamulla. TAIVAALLISTA!

Kolme viikkoa siihen tosiaan meni, että aloin tajuamaan että hitto nää jauhothan tekee mulle jotain. Jotain sellasta, mihin mikään muu ei ole pystynyt. Aloin selvittämään, että mitä ihmettä. Mitä näissä purkeissa on sellasta joka vihdoin saa mut nukkumaan. No se on sitten asia erikseen..

Meni kuukausi ja meni toinen. Mulla oli jo muutama höynäytetty kaveri mun "alalinjassa" ja mun oma kuukausimaksu pieneni taas. Ei tuo mies edelleenkään hyväksynyt, mutta mä päätin olla sitkeä. Onneksi päätin. Noin kolme kuukautta siitä kun mä aloin noita jauhoja vetelemään, olin matkalla Turkuun. Pitämään kotikutsuja. Mies laitto viestin mulle. Lyhyt ja ytimekäs. "Tilaa mullekin ne jauhot" .. Olinkin suu auki. VIHDOIN! Vihdoin se tajuaa, että noi toimii. Vaikka ei verkostomarkkinointia hyväksy, niin ainakin tajuaa että kyseessä on hyvät aineet. Erävoitto.

Koska tässä vaiheessa se mun intohimo oli jo muuttunut pelkän rahan saamisesta siihen, että voin auttaa muitakin uniongelmaisia tai niitä joilla on muutoin suoliston kanssa ongelmia. Niitähän riittää.. Piereskely, turvotus, mahan möyrintä, ripuli, ummetus, kipeä maha jne.. Ei ne oo normaalia. Mä luulin että on, mutta kun huomasin yhtäkkiä että voin syödä melkein mitä vaan ilman että itken maha kipua, niin tajusin että tällästäkin elämä voi olla. Mä halusin kertoa ihan kaikille siitä, että elämän ei tarttekaan olla jatkuvaa mahakipua, väsymystä, päänsärkyä ym ym. Vaan että elämä voi olla sellasta, että sä heräät aamulla pirteenä, syöt ja elät elämääsi ilman että kokoajan pitää ottaa joku pilleri johonkin vaivaan, päivällä ei tuu sitä jäääätävää väsymystä, jaksat olla ja tehdä ja touhuta ja sun mieli on sellanen tasasen hyvä. Illalla sä meet sänkyyn, nukahdat ja nukut hyvin. Tai jos heräätkin yöllä (kuten meillä poika valvotti vielä sillon) niin nukahdat sen jälkeen uudestaan. Sitä on elämä. Ei yksisarvisilla ratsastamista, ei enkelikuoroja korvan juurella, ei sitä että mikään ei vituta koskaan eikä sitä että koko ajan kaikki on niin hiton jees. Ei, se on sitä että sulla on perus hyvä olla itsesi kanssa, voit elää ja olla ilman jatkuvia kipuja ja närästyksiä ja särkyjä ja sun mieli on pääasiassa hyvä.

No, meni puoli vuotta. Puoli vuotta, eli kuusi kuukautta. Mä sain kuulla, että mä pääsen matkalle. Ilmaiseksi. Ja saan ottaa mieheni mukaan sinne! MITÄ? Päästiin matkalle kiitoksena siitä, että olin viimeiset puoli vuotta puhunut, puhunut ja puhunut. Pitänyt huolen, että kukaan ei tuu sanomaan mulle että miksi et oo kertonut mulle noista jauhoista. Ajellut ympäri Suomea pitämässä kotikutsuja ja tapaamassa ihmisiä. Kertomassa mun kokemuksia. En todellakaan tiennyt vielä sillonkaan, että mitä noi purkit sisältää. Tai tiesin, mutta en tiennyt että miksi sitä ja miksi tätä ja mitä toi ja toi tekee ja mikä tehtävä on sillä ja tällä. Noup. Mä vaan kerroin mun omia kokemuksia. Täts it. Tottakai olin koulutuksissa ja muissa mukana ja kuuntelin. Kuuntelin niitä, jotka tietää mitä noissa on. Opiskelin joka päivä, opin joka päivä. Day by day. Se siisti puoli on verkostomarkkinoinnissa, että sun ei tartte tietää kaikkea. Joku sun ylälinjassa kyllä tietää ja kertoo. Eli opettaa. Koska auttamalla muita, autat itseäsi. Siitä ajatusmaailmasta mä tykkään.

Meni vuosi. Sain sillon rahaa jo sen verran, että päätin tehdä tästä ihan aikuisten oikeesti työn itselleni. Mieskin alkoi jo hyväksymään, että ehkä tässä on jotain järkeä sittenkin. Ehkä. Ja ainakin se tuki jo mua ihan täysillä ja antoi mun mennä ja tehdä. Uskoin muhun, vaikka ei ehkä verkostomarkkinointiin vielä uskonutkaan. Perustin oman yritykseni, iSmilen. iSmile on mulle kuin oma lapsi. Kulkee mukana vaikka joskus tuokin pelkkää surua ja murhetta, niin pääasiassa se on tärkeintä mun elämässä. Se merkitsee mulle vapautta.

Verkostomarkkinoinnin juju verrattuna normaaliin yrittäjän elämään on siinä, että sä koko ajat rakennat itsellesi vapautta. Tavallaan joo normaali yrittäjäkin sitä ehkä yrittää tehdä, mutta mun kokemuksen mukaan normaalit yrittäjät tekee kyllä koko elämän töitä. Kuukaudesta toiseen, että saisi leivän pöytään. Ja joka kuukausi on yhtä epävarmaa. Koskaan ei voi tietää, kuka pärjää ja kuka ei. Olen siis itsekin ollut yrittäjä nuorena. Kampaajana. Tein töitä päivästä toiseen, että saisin rahaa. Lomaa en juurikaan uskaltanut pitää, koska en sillon myöskään rahaa saisi. Piti koko ajan tehdä, mainostaa, edetä. Saada uusia asiakkaita, jotta talous pysyy kasassa. No, kyllä kai kaikki nyt tietää mitä yrittäminen on. Ei mun siitä pitänyt avautua.

Mutta kun sä alat tekemään verkostomarkkinointia, niin siinä on mahdollisuus oikeesti aika isoonkin vapauteen. Mahdollisuus mihin vaan. Mun haave ja toive on aina ollut se, että voin käydä kaupassa ilman että lasken joka pennin ja mietin tarkkaan mihin mun rahat riittää. Että voin viedä lapset Hoploppiin ihan muuten vaan tai että voin lähteä reissuun kun kohdalle osuu joku halpa matka. Enkä sillon kun kaikki muutkin matkustaa, koska suurin osahan meistä pitää loman sillon kun pomo niin käskee ja sillon matkustaminen maksaa. Mun ajatukset ennen oli sitä, että ihan jokainen penni lasketaan tarkkaan. En käynyt edes kerran vuodessa matkoilla, koska ei ollut varaa. Lasten huvi oli se, että mentiin leikkipuistoon, koska kaikki muu maksaa. Näin niinkun kärjistettynä. Aina ihan kaikkea mun tekemistä on ohjannut se ajatus, että ei voi koska se maksaa. Ei enään.

Oon tehnyt tosiaan verkostomarkkinointia nyt kohta neljä vuotta. Syksyllä lähden Jarin kanssa neljännelle ilmaiselle lomamatkalle jonka PM meille tarjoaa. Kroatiaan tällä kertaa. Mä saan tällä työllä elantoni, mutta en voi sanoa että se on helppoa. Ei ei.. Työtä se vaatii. Mutta koko homma ei myöskään romahda, jos oonkin vaikka kuukauden lomalla. En tosin ole. Tai sitten toisaalta taas olen lomalla koko ajan. Nää kulkee niin käsi kädessä, etten niitä erota. En koe olevani kokoajan töissä, mutta en myöskään kokoajan lomalla. Ja sillon ehkä tilanne on aika siisti?

Mä en nyt tiedä onko tässä koko stoorissa päätä tai häntää, mutta kirjoitin silti. Jos vaikka säkin ymmärtäisit, että en mä oo mitenkään outo tai tyhmä tai huijari. Mä oon ihan tavallinen, vähän eri tien vaan valinnut. Ihan kaikista näistä neljän vuoden aikana tapahtuneista ylä- ja alamäistä huolimatta, mä oon kuitenkin onnellinen. Hemmetin onnellinen.