Toiset päivät ovat parempia kuin toiset

No niin, sain vihdoin koneen auki. Katsotaan saanko kirjoitettuja sanoja tarpeeksi, ihan jopa julkaistavaksi asti. Leikkauksesta on siis huomenna kaksi viikkoa. Toisaalta hyvin lyhyt aika, mutta samalla niin pitkä aika ettei tosikaan. Välillä olen onneni kukkuloilla ja toisella hetkellä romahdan. Pääasiassa onneksi kuitenkin toi ensimmäinen vaihtoehto on läsnä mun elämässä. 

Leikkaus meni hyvin, tosi hyvin. Se kesti pari tuntia ja sen jälkeen pötköttelin heräämössä tunnin verran jonka jälkeen mut kuskattiin omaan huoneeseen. Toi sairaala missä olin, on vuoden vanha vasta eli kuin uusi. Huone oli ihan kuin siisti hotellihuone. Ei ollenkaan sairaalamainen vaan ihan perus siisti hotellinhuone kera kahden sairaalasängyn. Kylpyhuone oli siistimpi kuin hotelleissa, oikeesti! 

Kun mä pääsin huoneeseen takasin, olin niin helpottunut. Vähän on kyllä hataria muistikuvia, mutta sen muistan että Jari myönsi että kyllähän sitäkin jännitti vaikka ennen leikkausta tsemppas mua niin hyvin et mietin kuin se voi olla noin cool. Siinä hetki höpöteltiin ja yhtäkkiä Jari polvistu mun sängyn viereen. Meillä on siis jo pitkään ollu ajatuksissa että uusitaan vuoden päästä meidän vihkivalat ja pidetään hääbileet kavereille. Kymmenen vuotta sitten kun me mentiin kihloihin, ei voi sanoa että mua olisi kosittu. Enemmänkin se oli sellanen yhteinen päätös vaan Myyrmannin parkkihallissa että mennään kihloihin. Samalla siinä sitten katsottiin kalenterista sopiva päivämäärä häille ja mentiin ostaa sormukset. Olenkin tässä vuosien varrella kuittaillut, että naimisissa kyllä oon mutta koskaan mua ei ole kosittu. Nyt on. Voi rakkaus sitä hetkeä. Toinen ihan lääkehöyryissä ja toinen helpottuneena että leikkaus on onnellisesti ohi. 

Leikkauksen jälkeen olin tosi väsynyt ja päätä särki ihan törkeesti. Sairaalassa pötköttelin pari yötä ja tosiaan ainoa ongelma mikä oli, oli mun hedari. Mahaan ei sattunut juuri ollenkaan, toki se oli oudon tuntunen ja sitä kiristi mutta kivut oli ehkä 1/10 siitä mitä odotin. Tokana päivänä avattiin tukiliivi ja näin mahan ekaa kertaa. Huuuuhhhhhhuh mikä fiilis! Tais Jarikin tirauttaa kyyneleen tai sitten sillä vaan meni joku roska silmään. Mutta se jos joku tietää miten iso asia toi on mulle ollut ja kun se on yhtäkkiä poissa niin kyllä siinä vähän saattaa jossakin tuntua. Yöt oli pahimpia, kun oon niin monta vuotta jo nukkunut hyvin niin oli melkosen kammottavaa heräillä pitkin yötä ja nukkua tosi huonosti. Päähän sattu kokoajan ja mitenkään päin ei ollut hyvä olla. Tuntu että sekoon siihen särkyyn. Sain toki särkkäriä vähän väliä suoneen ja pillerinä, mutta ei siitä ollut apua. Tokana päivänä sain jonkun nestemäisen särkkärin ja se auttoi jonkun verran hetkeksi. Sain sitten sen saman vielä illalla ennen nukkumaan menoa ja se oli virhe. Sain siitä ihan hirveen olon, ihan kun oisin jossain toisessa maailmassa aivan pihalla. Se oli siis melkosen vahvaa tavaraa ja en enää ikinä halua sellasta lääkettä enkä sellasta oloa. 

Kolmantena päivänä meidät lähetettiinkin kotiin heti aamusta. Alkuun olo olikin ihan hyvä, mutta laivalla mulle tuli taas hirvee hedari kun koitin hetken nukkua siellä. Se oli virhe. Onneksi matka kesti vaan pari tuntia ja sit autolla kotiin. Täällä oli ihana vastaanotto ja ekat päivät tosiaan vaan pötköttelin. Päätä särki vielä kotonakin jonkun päivän ja se olikin ainoa syy miksi särkylääkkeitä otin. Mahan takia en olis tarvinnu niitä ollenkaan. Mutta pari päivää kotona, monta Jarin hierontaa ja sopivan nukkumapaikan löytymisen jälkeen alkoi elämä voittaa. Sen jälkeen päivät onkin vaan mennyt painollaan. Makoilen, kävelen ympäriinsä, syön, katson telkkaa, ihmettelen.. Aika puuduttavaa kieltämättä. Mieli on jo lenkkeilemässä valoisassa kevät aamussa, tekemässä kotitreeniä, hikoilemassa salilla ja pyöräilemässä juuri putsatuilla kaduilla, mutta todellisuudessa katson vaan ikkunasta ulos kun kevät tekee tuloaan, treenivideoita instasta ja suurinta pudottajaa telkkarista. 

Tosiaan kun mitä paremmin malttaa levätä, sen paremmin palautuu. Se on vaan fakta. Kun sun vatsasta on irrotettu kaikki kudokset tisseihin asti, ommeltu vatsalihasten erkauma, rakennettu kokonaan uusi napa ja leikattu iso kasa ihoa pois niin kyllähän siinä menee tovi jos toinenkin että palautuu ja kudokset löytää taas paikkansa. 

Mutta se tärkein.. Mun maha. SE ON IHANA!!! Se on niin täydellinen, että ei mitään järkeä. Se on just sellanen kun halusin sen olevan. Entistä isommin tajuan, että ei ne kilot tee mua miten onnellisemmaksi tai onnettomammaksi vaan se on toi roikkuva röllö mikä on määrittäny mun olon. Ja nyt se on poissa. Roskiksessa jonne se kuuluukin. Sanoin Jarille, että odotan niin kovin sitä ekaa hetkeä kun oikeasti tajuan että se etuperse on poissa ja sehän tuli. Muutama päivä leikkauksen jälkeen mun oli pakko saada kokeilla treenihousuja jalkaan. Ähisten puin ne päälle, katoin peilistä ja aloin itkemään niin kovin et ei mitään järkeä. Mä vaan itkin ja itkin. Vihdoin mä näytin normaalilta! Se ällöttävä kammottava etuperse jota olen joutunut piilottelemaan keinolla millä hyvänsä on vihdoin poissa! POISSA! Toi asia vaan on sellanen, että ei sitä voi kukaan ymmärtää joka ei sitä koe itse. Vähän kuin äidin rakkaus, sen voi oikeesti tajuta vasta kun sen kokee ihan oikeesti itse.

Hengailen edelleen täällä himassa, neljän seinän sisällä ja verkkarit jalassa. Vatsa on joka päivä erilainen, välillä pehmee, välillä kova, välillä silee ja välillä möykkynen ja muhkurainen. Jos oon yhtään enempää touhunnu, se on illalla aikas kipee. Eli lepoa Kata, lepoa. Kokeilen kuitenkin joka päivä omia vaatteita ja ihailen mun masua peilistä. Se on jotain niin käsittämätöntä. Ajatus, että mun maha on ihana, on niin vieras ja outo. Tai se että esittelen mun mahaa muille tai näytän ihmisille kuvia siitä. Ennen en ikimaailmassa olis tehny sitä, kukaan ei saanu nähä mun mahaa edes vahingossa. 

Kaikin puolin olen siis hyvin todella isosti onnellinen ja tyytyväinen. Hetkellisesti kyllä joo sillon tällön vaan romahdan tähän pelkkään olemiseen, mutta samalla hetkellä muistan syyn ja hyväksyn että nyt täytyy jaksaa levätä. Turhauttaa kun on toisten armoilla ja en pääse esimerkiksi kauppaan tai lounaalle sillon kun haluan tai en saa lähteä ostamaan jäätelöä nyt kun sitä eniten tekisi mieli. Mutta kuten jälkitarkastuksessa mulle sanottiin, että kaikki on mennyt tähän asti niin täydellisesti, että eihän me haluta sitä pilata. Ja ei, ei todellakaan. Vappuun asti ainakin otan pelkkää chillii ja nautin olemisen sietämättömästä keveydestä. Tää oli nyt tosi tällänen pintapuolinen raapaisu mun fiiliksiin, kunhan jaksan olla enemmän koneen ääressä niin kirjoitan ehkä vielä laajemmin mun fiiliksistä ym. Siihen asti saatte tyytyä tähän sepustukseen :)