Elä niin kuin viimeistä päivää

Kolme viikkoa on jo mennyt. Toisaalta aika on kulunut nopeasti, mutta toisaalta hitaasti. Kerronpa vähän että miksi niin..

Muistan kun mietin vajaa kuukausi ennen leikkausta, että hitsi, kuukauden päästä se on jo ohi. Ja nyt siitäkin hetkestä on jo melkein kaksi kuukautta. Tavallaan ajan kuluminen on oikeasti aika pelottavaa. Tuntuu, että pitäisi tehdä ja nähdä ja kokea joka päivä jotain uutta. Elää niin kuin viimeistä päivää. Ja samalla kuitenkin olen kotona jumissa ja vaan haaveilen aamulenkeistä ja salilla käymisestä. Tuntuu että pyllystäkin on tullut entistä littanampi, jos se on mahdollista. Tässä huomaa kyllä hyvin, että ihminen on luotu liikkumaan. Ei istumaan kotona päivästä toiseen. Tässähän meinaa masentua, kun ei saa kropalle tekemistä ja aivoille tuuletusta. En tajua, miten sitä ennen on voinut olla ihan vapaasta tahdosta sohvaperuna?! 

Salaa jo haaveilen kevyestä pepputreenistä, ylävartalon herättelystä, pyöräilystä ja niistä hemmetin aamulenkeistä. Ehkä mä pian pääsen jotain tekemään, kunhan tuo mun oma kotipiiska päästä mut vapauteen :D Jari siis, se kyllä pitää todella hyvää huolta musta ja mun palautumisesta. En tiedä onko se huomannut, mutta olen kyllä alkanut jo silleen salaa huomaamatta tekemään kotitöitä ja ihan sitä pelkkää makoilua on enää harva se päivä. Tosin kyllä sen sitten tunteekin vatsanahoissa, jos oon yhtään liikaa rasittanut itseäni. Mutta pakko kai se on pikku hiljaa voida alkaa aktivoitumaan. En kuitenkaan itsekään ole mikään tyhmän rohkea ja tunnistan kyllä jos on liian lujaa mennyt. Krhm, ihan niinku täällä kotona vois jotenki lähteä lapasesta tää touhu. Ei vaan, yllättävän pienestäkin tuo vatsa jo ilmottelee että missä mä olen kolme viikkoa sitten ollut. Varsinkin pyykin laitto ja tiskikoneen täyttö on sellanen mitkä ei vielä tunnu hyvältä kun siinä on niin kyyryssä. Samoin kiertoliikkeet tuntuu aika kurjalta ja sen takia en ole autolla vielä lähteny ajelemaan. Iltaisin sitten otankin lepoa ja nukahdan hyvinkin aikasin, kun päivällä ei enää malta olla ihan niin iisisti. 

Fiilis mulla on edelleen todella hyvä. Vatsa näyttää joka päivä yhtä kivalta ja en voi tarpeeksi kiittää Jaria siitä että sai mut potkittua tonne leikkaukseen. Se miten hemmetin paljon toi on vaikuttanu mun itseluottamukseen, on ihan sanoinkuvaamatonta. Ei sitä voi kenellekään kertoa, se pitää tuntea. Mutta ehkä sekin kertoo jotain, että vähän väliä mun pitää nostaa paita ylös ja katsoa peilistä mun mahaa. Ennen kun vahingossa vilkasin peiliin ilman paitaa niin tuli itku. Napa mua jännittää ehkä eniten, että millanen siitä tulee. Toi iso arpi kun jää joka tapauksessa housujen alle piiloon niin se ei mua niin hetkauta, mutta jos .. Tai no itseasiassa mulle on kyllä ihan sama millanen tosta navasta tulee. Mun vanha napa joka on Tallinnan roskiksessa, oli enivei niin kamala, että ei tää uus pahempi ainakaan voi olla :D 

Aika moni sieltä ruudun toiselta puolelta on kirjotellut ja kannustanut mua. On jotenkin jännää, että moni kirjoittaa siitä kuinka rohkea mä olin kun menin leikkaukseen ja varsinkin että tein siitä julkista. En itse koe sitä niinkään rohkeutena, ehkä enemmän ihan vaan omana ajatustenpurkuväylänä. Ja joo, onhan se totta että mun kokemus saattaa potkia jotakin toista samojen ongelmien parissa kamppailevan tekemään saman. Tosin, kuten taisinkin ehkä jo kirjoittaa niin mun kokemusta on varmasti ihan sieltä parhaasta päästä. Tiedän, että joillakin leikkaus ja toipuminen on ollut paljon vaikeampia ja komplikaatioita on tullut ym. Eli mä ehkä olen malliesimerkki kun kaikki menee (ainakin toistaiseksi) hyvin. Senkin takia on kiva antaa myös tää näkökulma leikkaukseen. 

Tiedän, että monia vähän närästää se, että kävin Tallinnassa leikkauksessa. En tehnyt sitä btw hinnan takia, vaan enemmänkin kirurgin takia. Mulla on ollut alusta asti selvää, että halua Jyri Kullamaan mun kirurgiksi. Oon hänen työtä seurannut jo vuosia ja se on vakuuttanut mut niin isosti että en kahta kertaa miettinyt minne menisin operoitavaksi. Jyrin ammattitaito on mun mielestä todella todella korkeella ja kun se avasi viime vuonna kokonaan uuden oman sairaalan, niin pisteet vaan nousi. Tänään itseasiassa hän kirjotti taas mun mielestä todella hyvää asiaa. Jos kiinnostaa lukea, niin täältä löytyy hänen juttuja. 
https://www.facebook.com/PlastiikkakirurgiJyriKullamaa/posts/1560729930702102

No mutta, tässä nyt tämän hetken päivityksiä. Vähän tuntuu tälläseltä väkinäiseltä tämä kirjottaminen. Vähä sama ehkä kun Jarilla ja sen blogilla. Kun kaikki vaan sujuu niin kovin hyvin, niin ei oikein keksi kirjotettavaa. Tiedän kuitenkin että siellä ruudun takana on teitä joita nämä mun höpinät kiinnostaa, niin koitan päivitellä sillon tällön ajatuksia. 

Muistakaa yksi juttu; Koita elää joka päivä niin kuin viimeistä päivää, koskaan et voi tietää millon se on totta. 

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset

No niin, sain vihdoin koneen auki. Katsotaan saanko kirjoitettuja sanoja tarpeeksi, ihan jopa julkaistavaksi asti. Leikkauksesta on siis huomenna kaksi viikkoa. Toisaalta hyvin lyhyt aika, mutta samalla niin pitkä aika ettei tosikaan. Välillä olen onneni kukkuloilla ja toisella hetkellä romahdan. Pääasiassa onneksi kuitenkin toi ensimmäinen vaihtoehto on läsnä mun elämässä. 

Leikkaus meni hyvin, tosi hyvin. Se kesti pari tuntia ja sen jälkeen pötköttelin heräämössä tunnin verran jonka jälkeen mut kuskattiin omaan huoneeseen. Toi sairaala missä olin, on vuoden vanha vasta eli kuin uusi. Huone oli ihan kuin siisti hotellihuone. Ei ollenkaan sairaalamainen vaan ihan perus siisti hotellinhuone kera kahden sairaalasängyn. Kylpyhuone oli siistimpi kuin hotelleissa, oikeesti! 

Kun mä pääsin huoneeseen takasin, olin niin helpottunut. Vähän on kyllä hataria muistikuvia, mutta sen muistan että Jari myönsi että kyllähän sitäkin jännitti vaikka ennen leikkausta tsemppas mua niin hyvin et mietin kuin se voi olla noin cool. Siinä hetki höpöteltiin ja yhtäkkiä Jari polvistu mun sängyn viereen. Meillä on siis jo pitkään ollu ajatuksissa että uusitaan vuoden päästä meidän vihkivalat ja pidetään hääbileet kavereille. Kymmenen vuotta sitten kun me mentiin kihloihin, ei voi sanoa että mua olisi kosittu. Enemmänkin se oli sellanen yhteinen päätös vaan Myyrmannin parkkihallissa että mennään kihloihin. Samalla siinä sitten katsottiin kalenterista sopiva päivämäärä häille ja mentiin ostaa sormukset. Olenkin tässä vuosien varrella kuittaillut, että naimisissa kyllä oon mutta koskaan mua ei ole kosittu. Nyt on. Voi rakkaus sitä hetkeä. Toinen ihan lääkehöyryissä ja toinen helpottuneena että leikkaus on onnellisesti ohi. 

Leikkauksen jälkeen olin tosi väsynyt ja päätä särki ihan törkeesti. Sairaalassa pötköttelin pari yötä ja tosiaan ainoa ongelma mikä oli, oli mun hedari. Mahaan ei sattunut juuri ollenkaan, toki se oli oudon tuntunen ja sitä kiristi mutta kivut oli ehkä 1/10 siitä mitä odotin. Tokana päivänä avattiin tukiliivi ja näin mahan ekaa kertaa. Huuuuhhhhhhuh mikä fiilis! Tais Jarikin tirauttaa kyyneleen tai sitten sillä vaan meni joku roska silmään. Mutta se jos joku tietää miten iso asia toi on mulle ollut ja kun se on yhtäkkiä poissa niin kyllä siinä vähän saattaa jossakin tuntua. Yöt oli pahimpia, kun oon niin monta vuotta jo nukkunut hyvin niin oli melkosen kammottavaa heräillä pitkin yötä ja nukkua tosi huonosti. Päähän sattu kokoajan ja mitenkään päin ei ollut hyvä olla. Tuntu että sekoon siihen särkyyn. Sain toki särkkäriä vähän väliä suoneen ja pillerinä, mutta ei siitä ollut apua. Tokana päivänä sain jonkun nestemäisen särkkärin ja se auttoi jonkun verran hetkeksi. Sain sitten sen saman vielä illalla ennen nukkumaan menoa ja se oli virhe. Sain siitä ihan hirveen olon, ihan kun oisin jossain toisessa maailmassa aivan pihalla. Se oli siis melkosen vahvaa tavaraa ja en enää ikinä halua sellasta lääkettä enkä sellasta oloa. 

Kolmantena päivänä meidät lähetettiinkin kotiin heti aamusta. Alkuun olo olikin ihan hyvä, mutta laivalla mulle tuli taas hirvee hedari kun koitin hetken nukkua siellä. Se oli virhe. Onneksi matka kesti vaan pari tuntia ja sit autolla kotiin. Täällä oli ihana vastaanotto ja ekat päivät tosiaan vaan pötköttelin. Päätä särki vielä kotonakin jonkun päivän ja se olikin ainoa syy miksi särkylääkkeitä otin. Mahan takia en olis tarvinnu niitä ollenkaan. Mutta pari päivää kotona, monta Jarin hierontaa ja sopivan nukkumapaikan löytymisen jälkeen alkoi elämä voittaa. Sen jälkeen päivät onkin vaan mennyt painollaan. Makoilen, kävelen ympäriinsä, syön, katson telkkaa, ihmettelen.. Aika puuduttavaa kieltämättä. Mieli on jo lenkkeilemässä valoisassa kevät aamussa, tekemässä kotitreeniä, hikoilemassa salilla ja pyöräilemässä juuri putsatuilla kaduilla, mutta todellisuudessa katson vaan ikkunasta ulos kun kevät tekee tuloaan, treenivideoita instasta ja suurinta pudottajaa telkkarista. 

Tosiaan kun mitä paremmin malttaa levätä, sen paremmin palautuu. Se on vaan fakta. Kun sun vatsasta on irrotettu kaikki kudokset tisseihin asti, ommeltu vatsalihasten erkauma, rakennettu kokonaan uusi napa ja leikattu iso kasa ihoa pois niin kyllähän siinä menee tovi jos toinenkin että palautuu ja kudokset löytää taas paikkansa. 

Mutta se tärkein.. Mun maha. SE ON IHANA!!! Se on niin täydellinen, että ei mitään järkeä. Se on just sellanen kun halusin sen olevan. Entistä isommin tajuan, että ei ne kilot tee mua miten onnellisemmaksi tai onnettomammaksi vaan se on toi roikkuva röllö mikä on määrittäny mun olon. Ja nyt se on poissa. Roskiksessa jonne se kuuluukin. Sanoin Jarille, että odotan niin kovin sitä ekaa hetkeä kun oikeasti tajuan että se etuperse on poissa ja sehän tuli. Muutama päivä leikkauksen jälkeen mun oli pakko saada kokeilla treenihousuja jalkaan. Ähisten puin ne päälle, katoin peilistä ja aloin itkemään niin kovin et ei mitään järkeä. Mä vaan itkin ja itkin. Vihdoin mä näytin normaalilta! Se ällöttävä kammottava etuperse jota olen joutunut piilottelemaan keinolla millä hyvänsä on vihdoin poissa! POISSA! Toi asia vaan on sellanen, että ei sitä voi kukaan ymmärtää joka ei sitä koe itse. Vähän kuin äidin rakkaus, sen voi oikeesti tajuta vasta kun sen kokee ihan oikeesti itse.

Hengailen edelleen täällä himassa, neljän seinän sisällä ja verkkarit jalassa. Vatsa on joka päivä erilainen, välillä pehmee, välillä kova, välillä silee ja välillä möykkynen ja muhkurainen. Jos oon yhtään enempää touhunnu, se on illalla aikas kipee. Eli lepoa Kata, lepoa. Kokeilen kuitenkin joka päivä omia vaatteita ja ihailen mun masua peilistä. Se on jotain niin käsittämätöntä. Ajatus, että mun maha on ihana, on niin vieras ja outo. Tai se että esittelen mun mahaa muille tai näytän ihmisille kuvia siitä. Ennen en ikimaailmassa olis tehny sitä, kukaan ei saanu nähä mun mahaa edes vahingossa. 

Kaikin puolin olen siis hyvin todella isosti onnellinen ja tyytyväinen. Hetkellisesti kyllä joo sillon tällön vaan romahdan tähän pelkkään olemiseen, mutta samalla hetkellä muistan syyn ja hyväksyn että nyt täytyy jaksaa levätä. Turhauttaa kun on toisten armoilla ja en pääse esimerkiksi kauppaan tai lounaalle sillon kun haluan tai en saa lähteä ostamaan jäätelöä nyt kun sitä eniten tekisi mieli. Mutta kuten jälkitarkastuksessa mulle sanottiin, että kaikki on mennyt tähän asti niin täydellisesti, että eihän me haluta sitä pilata. Ja ei, ei todellakaan. Vappuun asti ainakin otan pelkkää chillii ja nautin olemisen sietämättömästä keveydestä. Tää oli nyt tosi tällänen pintapuolinen raapaisu mun fiiliksiin, kunhan jaksan olla enemmän koneen ääressä niin kirjoitan ehkä vielä laajemmin mun fiiliksistä ym. Siihen asti saatte tyytyä tähän sepustukseen :) 

Vihdoin kokonainen

Tiedättekö, kun joku asia pyörii sun mielessä kokoajan. Kun tekisi mieli kertoa siitä koko maailmalle ja samalla taas pelkäät että ei kai kukaan vaan saa tietää. 

Mä oon viime aikoina ollut aika ajatuksissani. Mun mielessä pyörii yksi asia, enkä ole puhut siitä kuin kahdelle ihmiselle. En ole pystynyt. Jännittää, nolottaa ja no.. En tiiä. Ei ole mikään helpoin aihe ottaa esiin. Ei mikään sellanen että hei btw nyt kävi näin. Oon miettinyt miten siitä kerron muille vai kerronko ollenkaan ja jos kerron niin koska ja ugh. Melkosen paljon ollut siis ajateltavaa. Tänään mun mieleen tuli, että oliskohan ideaa että kirjottaisin ihan blogiin asti tästä. Julkisesti vaan kaikkien riepoteltavaksi. En tosin tiedä kuinka paljon ihmisiä kiinnostaa, koska voihan se olla että teen itse asiasta paljon isomman kuin mitä se muiden mielestä on. Joka tapauksessa nyt kirjoitan ja sen jälkeen mietin, että julkaisenko. 

Kuten ehkä aika moni tietää, olen elämäni aikana laihdutellut ja lihotellut vuorotellen aika lahjakkaasti. Paino on heitellyt viimeiset 17 vuotta edes takas noin 30kilon sisällä. Melkoisella koetuksella siis on kroppa ollut ja jälkiä on jäänyt. Lisäksi mulla on tollanen 8v poika. Ja olen siis ollut raskaana kahdeksan vuotta sitten. Senkin ehkä tiedätte, että raskaus jättää usein jälkensä. Toisille isomman jäljen ja toisille pienemmän. Mulle se jätti isomman. Oon häpeillyt sitä ja miettinyt kuinka noloa on että en ole kahdeksaan vuoteen palautunut raskaudesta. Se on vaivannut mua kahdeksan vuotta. Kahdeksan v----n vuotta! Kahdeksan pitkää vuotta olen elänyt se mielessä abaut joka hetki. Se on vaikuttanut mun itsetuntoon, mun arkeen, mun parisuhteeseen, mun ystävyyssuhteisiin, sosiaaliseen elämään, pukeutumiseen eli siis ihan kaikkeen. Ja nyt mä olen pääsemässä siitä eroon. 

Jäljenhän sekin jättää, mutta siihen mä olen valmis. 

Huhtikuun alussa on aika varattu ja mä tulen pääsemään eroon siitä mikä mua on jarruttanut elämästä täysillä. Kaikkien näiden häpeilyn vuosien jälkeen mä saan vihdoin olla ihan 100% vain minä. Peittelemättä, häpeilemättä ja selkä suorana. Olo on vähintääkin epätodellinen. Sanaton. Sekava. Jännittynyt ja innostunut. 

Abdominoplastia. Eli vatsan muokkaus. 

Luit ihan oikein. 

Kuten kirjoitin, niin tästä asiasta kärsii niin moni osa-alue mun elämässä eikä vähiten avioliitto. En halua että mun mahaa katsotaan, saati kosketaan. Röllykkä se on näin meidän kesken. Roikkuu melkein polvissa. Itken melkein päivittäin, kun en tiedä mitä puen että saan mun etuperseen peitettyä. Jep. Ei ehkä monikaan tiedä tästä, mutta nyt tiedätte. Tai sitten mun peittelyt on niin epäonnistuneet, että kaikki on sen nähnyt. Enivei, nyt se on sanottu. Mä olen jatkuvasti vaan toivonut että laihdun, laihdun ja laihdun jotta pääsisin tosta röllykästä eroon. Ihan sama minkä verran olen painanut, niin vielä koskaan se ei ole hävinnyt. Olen jostain tyhmästä syystä ajatellut, että se lähtee kun laihduttaa. Mutta noup. Mihin tollanen roikkuva löysä nahka häviäis?Mikään ruokavalio ei sitä poista. Mikään määrä treeniä ei sitä poista. Siinä se on ja pysyy. Päinvastoin, laihduttaminen on tuonut sitä vaan isommin ja isommin esiin. Se on kamala. KAMALA! Mitkään vaatteet ei istu mitenkään päin. Mahaa pitää peitellä isoilla vaatteilla ja pitää miettiä jokainen asento tarkkaan. Miten seison, miten istun, millä peitän mahan. Rannalle meno, kylpylään meno.. Tai kuka on ollu mun kanssa saunassa, käsi ylös. Jep, ei monikaan. Kaikkia noita olen vältellyt kuin ruttoa jo vuosia. Keksinyt selityksiä ja tekosyitä ja jättänyt väliin. Seissyt peilin edessä ja miettinyt että otan vaan sakset käteen ja leikkaan sen nahkan pois. Ihan siis tosissani. Harkinnut, että otan silikonirinnat, jotta huomio kiinnittyisi mielummin niihin. Käyttänyt korsetteja ja vaikka mitä litistäviä liivejä. Ostanut kasan kauniita vaatteita joita en kuitenkaan kehtaa käyttää. 

Mutta nyt mä pääsen siitä eroon! Ihan aikuisten oikeesti se on tapahtumassa. Se mistä olen vaan haaveillut ja unelmoinut, on kohta totta. Kiitos siitä mun miehelle. Ilman sitä mä vaan jatkaisin tätä lillumista, enkä uskaltaisi tehdä asialle mitään. Mutta nyt tuo mies totesi, että kyllähän tää asia täytyy hoitaa. Ei kenekään pidä elää elämäänsä niin rikkinäisenä. Puoli teholla. Se otti selvää leikkauksesta, varasi ajan alkukeskusteluun, tuli mukaan, piti mua kädestä kiinni, silitti, tsemppasi ja kannusti. Pyyhki mun kyyneleet ja kertoi että mä olen tämän arvoinen. Mä olen ansainnut tämän. Ja kyllähän se on oikeassa. Jos joku asia vaikuttaa sun elämään niin paljon, että vaikuttaa lähes jokaisen hengenvedon aikana niin kyllä sillon asialle täytyy tehdä jotain!

Jonkun mielestä tää on ehkä todella turhamaista, joku miettii että kallista, joku ei voi käsittää että miksi ei voi vaan olla se mitä on, toiset ajattelee että laihduta nyt vaan äläkä lässytä. Ja kaikilla on joo oikeus miettiä mitä vaan. Mutta loppu peleissä tää on kuitenkin ihan vaan mun elämä ja ainoa mitä haluan, on olla kokonainen. Minä. Sellasena kun itse tunnen itseni parhaaksi mahdolliseksi. Ja miksi mä nyt sitten kirjoitan tästä julkisesti? Koska itse ainakin nyt tässä viime aikoina olen todella paljon googlettanut tästä asiasta ja kaikista parasta infoa ja kokemuksia olen saanut ihan oikeiden ihmisten blogeista. Ehkä joku joskus tämän munkin matkan jälkeen voi löytää nämä mun kokemukset ja saada niistä itselleen jotain apua ja ajatuksille selkeyttä. 

Kun olen nyt viime vuodet tehnyt niin isoa työtä henkisen puolen kanssa ja löytänyt balanssin niin tää kaikki oikeastaan vaan on piste iin päälle. Kruunaa sen työn, mitä olen tehnyt. Henkisesti ja fyysisesti. Olen myös tajunnut, että ei kilot tee mua onnelliseksi. Ihan sama kuinka paljon tai vähän niitä kiloja kannan, niin onnellisuuteen se ei vaikuta. Kiloista huolimatta mä olen kuitenkin onnellinen. Se onnellisuus on pään sisällä. Ei kiloissa. Mutta kun pääsen lopullisesti eroon asiasta joka on mun mieltä varjostanut jo vuosia, mä saan alkaa elää täysillä.

Musta tulee vihdoin kokonainen.