Vihdoin kokonainen

Tiedättekö, kun joku asia pyörii sun mielessä kokoajan. Kun tekisi mieli kertoa siitä koko maailmalle ja samalla taas pelkäät että ei kai kukaan vaan saa tietää. 

Mä oon viime aikoina ollut aika ajatuksissani. Mun mielessä pyörii yksi asia, enkä ole puhut siitä kuin kahdelle ihmiselle. En ole pystynyt. Jännittää, nolottaa ja no.. En tiiä. Ei ole mikään helpoin aihe ottaa esiin. Ei mikään sellanen että hei btw nyt kävi näin. Oon miettinyt miten siitä kerron muille vai kerronko ollenkaan ja jos kerron niin koska ja ugh. Melkosen paljon ollut siis ajateltavaa. Tänään mun mieleen tuli, että oliskohan ideaa että kirjottaisin ihan blogiin asti tästä. Julkisesti vaan kaikkien riepoteltavaksi. En tosin tiedä kuinka paljon ihmisiä kiinnostaa, koska voihan se olla että teen itse asiasta paljon isomman kuin mitä se muiden mielestä on. Joka tapauksessa nyt kirjoitan ja sen jälkeen mietin, että julkaisenko. 

Kuten ehkä aika moni tietää, olen elämäni aikana laihdutellut ja lihotellut vuorotellen aika lahjakkaasti. Paino on heitellyt viimeiset 17 vuotta edes takas noin 30kilon sisällä. Melkoisella koetuksella siis on kroppa ollut ja jälkiä on jäänyt. Lisäksi mulla on tollanen 8v poika. Ja olen siis ollut raskaana kahdeksan vuotta sitten. Senkin ehkä tiedätte, että raskaus jättää usein jälkensä. Toisille isomman jäljen ja toisille pienemmän. Mulle se jätti isomman. Oon häpeillyt sitä ja miettinyt kuinka noloa on että en ole kahdeksaan vuoteen palautunut raskaudesta. Se on vaivannut mua kahdeksan vuotta. Kahdeksan v----n vuotta! Kahdeksan pitkää vuotta olen elänyt se mielessä abaut joka hetki. Se on vaikuttanut mun itsetuntoon, mun arkeen, mun parisuhteeseen, mun ystävyyssuhteisiin, sosiaaliseen elämään, pukeutumiseen eli siis ihan kaikkeen. Ja nyt mä olen pääsemässä siitä eroon. 

Jäljenhän sekin jättää, mutta siihen mä olen valmis. 

Huhtikuun alussa on aika varattu ja mä tulen pääsemään eroon siitä mikä mua on jarruttanut elämästä täysillä. Kaikkien näiden häpeilyn vuosien jälkeen mä saan vihdoin olla ihan 100% vain minä. Peittelemättä, häpeilemättä ja selkä suorana. Olo on vähintääkin epätodellinen. Sanaton. Sekava. Jännittynyt ja innostunut. 

Abdominoplastia. Eli vatsan muokkaus. 

Luit ihan oikein. 

Kuten kirjoitin, niin tästä asiasta kärsii niin moni osa-alue mun elämässä eikä vähiten avioliitto. En halua että mun mahaa katsotaan, saati kosketaan. Röllykkä se on näin meidän kesken. Roikkuu melkein polvissa. Itken melkein päivittäin, kun en tiedä mitä puen että saan mun etuperseen peitettyä. Jep. Ei ehkä monikaan tiedä tästä, mutta nyt tiedätte. Tai sitten mun peittelyt on niin epäonnistuneet, että kaikki on sen nähnyt. Enivei, nyt se on sanottu. Mä olen jatkuvasti vaan toivonut että laihdun, laihdun ja laihdun jotta pääsisin tosta röllykästä eroon. Ihan sama minkä verran olen painanut, niin vielä koskaan se ei ole hävinnyt. Olen jostain tyhmästä syystä ajatellut, että se lähtee kun laihduttaa. Mutta noup. Mihin tollanen roikkuva löysä nahka häviäis?Mikään ruokavalio ei sitä poista. Mikään määrä treeniä ei sitä poista. Siinä se on ja pysyy. Päinvastoin, laihduttaminen on tuonut sitä vaan isommin ja isommin esiin. Se on kamala. KAMALA! Mitkään vaatteet ei istu mitenkään päin. Mahaa pitää peitellä isoilla vaatteilla ja pitää miettiä jokainen asento tarkkaan. Miten seison, miten istun, millä peitän mahan. Rannalle meno, kylpylään meno.. Tai kuka on ollu mun kanssa saunassa, käsi ylös. Jep, ei monikaan. Kaikkia noita olen vältellyt kuin ruttoa jo vuosia. Keksinyt selityksiä ja tekosyitä ja jättänyt väliin. Seissyt peilin edessä ja miettinyt että otan vaan sakset käteen ja leikkaan sen nahkan pois. Ihan siis tosissani. Harkinnut, että otan silikonirinnat, jotta huomio kiinnittyisi mielummin niihin. Käyttänyt korsetteja ja vaikka mitä litistäviä liivejä. Ostanut kasan kauniita vaatteita joita en kuitenkaan kehtaa käyttää. 

Mutta nyt mä pääsen siitä eroon! Ihan aikuisten oikeesti se on tapahtumassa. Se mistä olen vaan haaveillut ja unelmoinut, on kohta totta. Kiitos siitä mun miehelle. Ilman sitä mä vaan jatkaisin tätä lillumista, enkä uskaltaisi tehdä asialle mitään. Mutta nyt tuo mies totesi, että kyllähän tää asia täytyy hoitaa. Ei kenekään pidä elää elämäänsä niin rikkinäisenä. Puoli teholla. Se otti selvää leikkauksesta, varasi ajan alkukeskusteluun, tuli mukaan, piti mua kädestä kiinni, silitti, tsemppasi ja kannusti. Pyyhki mun kyyneleet ja kertoi että mä olen tämän arvoinen. Mä olen ansainnut tämän. Ja kyllähän se on oikeassa. Jos joku asia vaikuttaa sun elämään niin paljon, että vaikuttaa lähes jokaisen hengenvedon aikana niin kyllä sillon asialle täytyy tehdä jotain!

Jonkun mielestä tää on ehkä todella turhamaista, joku miettii että kallista, joku ei voi käsittää että miksi ei voi vaan olla se mitä on, toiset ajattelee että laihduta nyt vaan äläkä lässytä. Ja kaikilla on joo oikeus miettiä mitä vaan. Mutta loppu peleissä tää on kuitenkin ihan vaan mun elämä ja ainoa mitä haluan, on olla kokonainen. Minä. Sellasena kun itse tunnen itseni parhaaksi mahdolliseksi. Ja miksi mä nyt sitten kirjoitan tästä julkisesti? Koska itse ainakin nyt tässä viime aikoina olen todella paljon googlettanut tästä asiasta ja kaikista parasta infoa ja kokemuksia olen saanut ihan oikeiden ihmisten blogeista. Ehkä joku joskus tämän munkin matkan jälkeen voi löytää nämä mun kokemukset ja saada niistä itselleen jotain apua ja ajatuksille selkeyttä. 

Kun olen nyt viime vuodet tehnyt niin isoa työtä henkisen puolen kanssa ja löytänyt balanssin niin tää kaikki oikeastaan vaan on piste iin päälle. Kruunaa sen työn, mitä olen tehnyt. Henkisesti ja fyysisesti. Olen myös tajunnut, että ei kilot tee mua onnelliseksi. Ihan sama kuinka paljon tai vähän niitä kiloja kannan, niin onnellisuuteen se ei vaikuta. Kiloista huolimatta mä olen kuitenkin onnellinen. Se onnellisuus on pään sisällä. Ei kiloissa. Mutta kun pääsen lopullisesti eroon asiasta joka on mun mieltä varjostanut jo vuosia, mä saan alkaa elää täysillä.

Musta tulee vihdoin kokonainen. 

Tunnetko sä itsesi?

Huomaan että mun tekisi kovasti paljon mieli kirjoittaa, mutta en oikein ole keksinyt mitä kirjottaisin. Mun ongelma on se, että mulla on päässä paljon ajatuksia mutta en osaa fiksusti kirjottaa niistä. Yksi syy voi olla se, että mä ajattelen jotain ja hetkessä jotain muuta ja sitten taas ihan uutta asiaa. Eli mun ajatukset poukkoilee ja koska en ole niin jäätävä nopea kirjottamaan niin on lähes mahdoton kirjottaa omia ajatuksiani ylös niin, että tekstissä olis pää ja häntä. 

Nyt kun tätä mietin, niin huomaan että elämässä yleensäkin ehkä juuri toi on mun ongelma. On paljon ajatuksia, ideoita ja asioita joita mietin mutta en saa niitä kasaan. Innostun uusista asioita, tai ei ne tartte edes olla uusia, mutta asioita. Innostun, oon fiiliksissä ja maalaan isoja mielikuvia, mutta sitten kun se pitää laittaa käytäntöön, niin homma jää. Joo o, tollanen mä olen. Tämän takia mä varmaan toimisin parhaiten jossakin tiimissä. En yksin. Olis joku, joka ottaa kiinni mun ajatuksista ja laittaa hommat etenemään. Ja sitten mä saan taas tulta persiin alle ja lisää ideoita ja energiaa joita joku seuraava voisi sitten ammentaa seuraavalle tasolle. Jännä. Jännä huomata, että mä tosiaan olen sellanen. Ja tavallaan aika tylsäkin huomata ja sanoa se ääneen, koska siinä on syy miksi monet asiat jää vaan tänne mun pään sisälle. Voi että mitä pontetiaalia siellä voiskaan olla piilossa! 

Mä viihdyn yksin, on kivaa kun ei ole riippuvainen kenenkään muun aikatauluista ja voi tehdä asiat juuri sillä hetkellä kun itseä huvittaa. Mutta en mitenkään voisi kuvitella eläväni yksin. Pienissä määrissä se menee, mutta liika on liikaa. Sitten on myös se toinen puoli. Mä rakastan olla ihmisten kanssa. Oikeiden tyyppien kanssa. Sellasten kanssa, joiden seurassa voin olla minä. Niitä on vähän, mutta silti niitä on. Onneksi. Ongelma vaan on tossa,  mistä juuri kirjoitin. Ajatuksena kaikki yhdessä tekeminen, meneminen, keksiminen on tosi siistii, mutta en saa asioita taas saatettua loppuun asti. Mikähän siinä onkin.. Pitäis ehkä skarpata sen suhteen, tavata enemmän kavereita ja ehdotella tekemistä. Jotenkin kai vaan nämä ruuhkavuodet vie mennessään. Ei ole muka aikaa. Sehän ei siis ole totta, ei sun eikä mun kohdalla. Aikaa on. Mutta se on se ajan priorisointi. Mä kyllä ajattelen paljon noita mun tärkeitä. Ajattelen, mutta yritän myös muistaa sanoa sen ääneen. Että oot tärkeä. Tai laitan  edes viestin, että tiedät että oot mielessä. 

Mä oon myös vähän sellanen myötäilijä. Kaikki käy ja en tuo omaa kantaani mitenkään kärkkäästi esiin. Tykkään ennemmin katsoa kun toinen tulee iloiseksi. En pidä mielipiteistäni isoa ääntä enkä ole joukossa se jota kuunnellaan. Vaan se joka kuuntelee. Ja seuraa ja tarkkailee. Se sopii mulle. En tykkää olla keskipisteenä enkä tien näyttäjänä. Mielummin seuraan sivusta. Marttyyri, sanois joku. Ja on ehkä sanonutkin. Mutta mulle tää sopii. Tykkään myötäelää, oon ihan liekeissä muiden puolesta asioista ja varsinkin jos oon itse ollut siinä osallisena.  

Tee muille niinkuin tahtoisit sulle tehtävän. Se on sellanen lanka, mitä yritän edes suurin piirtein seurata ja pitää aina mielessä. Ja opettaa lapsilleni samaa. Se on mun mielestä oikeestaan ihan älyttömän hyvä ohjenuora elämään ja olisi ihana huomata että noi muksutkin sen oppisi. 

Hyvä tulee hyvän luokse, siihen mä uskon. Oonkin viimeaikoina miettinyt paljon myös vapaaehtoistyötä ja hyväntekeväisyyttä. Jälleen kerran, miettinyt kyllä, mutta että ihan konkreettiselle tasolle sen asian saisi niin vaatii vielä kyllä jonkun isomman potkun persiille. Toki lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen, mutta jotain vielä konkreettisempaa tahtoisin tehdä. Uskon, että mulla olisi paljon annettavaa. Mun potentiaali on vielä vaan vähän piilossa. 

Toisaalta, oon myös tylsä. Jonka seurassa ei varmasti tapahdu mitään ihmeellistä. Tasasen tavallinen ja turvallinen. Mutta ainakin mä olen läsnä. Kuuntelen ja autan. Turhaudun sellasessa seurassa, missä kaikki tuo vaan itseään esiin, mutta joku toinen taas rakastaa esiintyä ja olla julkisesti ylpeä itsestään. Koulutuksissa tai muissa vastaavissa parasta on se, kun kehutaan muita tai tuodaan toistemme parhaita puolia esiin. Tottakai minä itse on tärkein, mutta kaikki me ei vaan sytytä parrasvaloissa vaan enemmänkin kulisseissa. Tavallaan mulla tulee tästä kirjotuksesta kyllä vähän sellanen fiilis, että mähän tuon nyt vaan itseäni  ja omaa hyvyyttäni esiin, se ei ollut tarkoitus. Tarkoitus tälläkin höpötyksellä on enemmänkin se, että me kaikki ollaan omalla tavallamme just hyviä. Vaikka ollaankin kaikki erilaisia. Ja jos kaiken tän keskellä mä olen kuitenkin onnellinen niin kaikkihan on paremmin kuin hyvin. 

Miksi mä olen tässä?

Tänään taas mietin tätä, missä mä olen nyt ja ajattelin kertoa teillekin miten eri tavalla asiat voisikaan olla..

Voi kyllä! Mä olin neljä vuotta sitten työtön ja niin hukassa itteni kanssa.. En tiennyt yhtään, että mitä lähtisin tekemään ja oikein mikään ei kiinnostanut. Oli noloa elää työkkärin rahoilla, mutta kun on hukassa niin on hukassa. Työkkärin täditkin sanoi, että nyt vaan otat itsellesi aikaa ja mietit mitä sä oikein haluat. Jep.

Enkä ikinä ollut ajatellut että hei mäpä alan verkostomarkkinoijaksi. En tosiaan ollut koskaan oikein ajatellut verkostomarkkinoinnista mitään. Joskus kuullut jostain pyramidihuijauksista, mutta ei ne oikein mua liikuttanut niin paljon, että olisin ottanut sen enempää asiasta selvää. Muutamassa verkostomarkkinointi jutussa olin joskus mukana hetken, mutta en sillon tehnyt muuta kuin kokeilin itse tuotteita. Partylitee jne.. Enkä ajatellut sitä työnä tai intohimona tai suurina tuloina. Enemmänkin vaan ihan yhtä normaaleina juttuina, kuin vaikka kaupasta uuden karkkipussin ostamista.

Tapasin sitten naisen joka kertoi mulle Fitlinen tuotteista ja siitä miten niiden myötä voi myös tienata rahaa. Päätin sillä tapaamisella, että okei mä oon messissä. Piti maksaa muistaakseni joku 97e että sain ne tuotteet ja tukkunumeron itelleni. Tää daami myös kertoi, että mun tuotteiden kk maksua pienentää jokainen joka tilaa tuotteet mun suosittelemana. Soitin siis kotimatkalla äitille ja sanoin että sun on pakko lähtee kokeilee näitä. En ollut sillä hetkellä kun vasta maistanut niitä jauhoja, mutta se oli vaan se päätös että tätä mä haluan ja mietin että okei kun äitikin tilaa niin mun kk maksu on jo kympin pienempi.

No, tulin kotiin ja samantien vastassa oli mun oma mies joka lyttäsi ja haukku mut. Olin hullu kun lähdin tollaseen huijaukseen mukaan ja varsinkin kun olin työtön ja rahaa oli abaut nolla. Mä romahdin. Alun innostus meni siinä. Mutta jostain sain sen uskon takaisin samalla päätin, että perkele mähän näytän sille että se on väärässä! Sain omat purkit ja aloin käyttämään niitä. Asiasta ei juurikaan kotona puhuttu. Samalla vaan kerroin kaikille, siis ihan kaikille et mä lähin kokeilee tällästä juttua. Halusin uskoa koko touhuun, mutta olihan vaikeeta kun vastassa oli paljon epäilyksiä ja selän takana naureskelua. Voi että, enpä tiennyt että se oli vasta pienen pientä alkua. Epäilyksiä ja selän takana nauramista on ollut näiden neljän vuoden aikana niiiiiiin paljon, ei sitä osaa kuvitellakaan kuinka suuria tunteita pelkkä verkostomarkkinointi sanana voikaan saada aikaiseksi. Saati Fitline. Sehän on kaiken pahan alku ja juuri. Suuri huijaus. Pelkkää shittii koko yritys ja tuotteet. Siltikin mä jatkoin. Ja jatkoin.

Kolme viikkoa siitä kun mä sain omat jauhot, mä tajusin että hitto soikoon. Mä nukuin yön! Nukahdin siis illalla ja heräsin aamulla. Niinku normaalit ihmiset, tiettekö? No mä en tienny et sellanen on mahdollista. Mun nukkuminen oli sitä, että menin väsyneenä sänkyyn. Ja valvoin. Odotin unta, pyörin, huokailin, ahdistuin. Lopulta nukahdin. Kunnes heräsin kun jossain narahti lattia. Tai joku kävi vessassa. Tai käänsi kylkeä. Tai yskäsi. Tai ei tehnyt mitään. Sellasta oli koko yö, heräilyä ja koiran unta. Voitte uskoa, että olin melkoisen väsynyt. Varsinkin kun tätä oli jatkunut vuosia. Ja taas vuosia. Aika kuluttavaa. Syitä yritettiin löytää ja lääkettä ja rohtoa ja poppakonsteja kokeilla. Mutta ei, Kata ei vaan nuku. Ajattelin, että se on vaan mun ominaisuus. Ajattelin myös, että maksaisin mitä tahansa että nukkuisin. Enpä tiennyt, että vielä jonain päivänä huomaan, että maksan 88,20e kuussa siitä että mä nukun. Suljen illalla silmät ja avaan aamulla. TAIVAALLISTA!

Kolme viikkoa siihen tosiaan meni, että aloin tajuamaan että hitto nää jauhothan tekee mulle jotain. Jotain sellasta, mihin mikään muu ei ole pystynyt. Aloin selvittämään, että mitä ihmettä. Mitä näissä purkeissa on sellasta joka vihdoin saa mut nukkumaan. No se on sitten asia erikseen..

Meni kuukausi ja meni toinen. Mulla oli jo muutama höynäytetty kaveri mun "alalinjassa" ja mun oma kuukausimaksu pieneni taas. Ei tuo mies edelleenkään hyväksynyt, mutta mä päätin olla sitkeä. Onneksi päätin. Noin kolme kuukautta siitä kun mä aloin noita jauhoja vetelemään, olin matkalla Turkuun. Pitämään kotikutsuja. Mies laitto viestin mulle. Lyhyt ja ytimekäs. "Tilaa mullekin ne jauhot" .. Olinkin suu auki. VIHDOIN! Vihdoin se tajuaa, että noi toimii. Vaikka ei verkostomarkkinointia hyväksy, niin ainakin tajuaa että kyseessä on hyvät aineet. Erävoitto.

Koska tässä vaiheessa se mun intohimo oli jo muuttunut pelkän rahan saamisesta siihen, että voin auttaa muitakin uniongelmaisia tai niitä joilla on muutoin suoliston kanssa ongelmia. Niitähän riittää.. Piereskely, turvotus, mahan möyrintä, ripuli, ummetus, kipeä maha jne.. Ei ne oo normaalia. Mä luulin että on, mutta kun huomasin yhtäkkiä että voin syödä melkein mitä vaan ilman että itken maha kipua, niin tajusin että tällästäkin elämä voi olla. Mä halusin kertoa ihan kaikille siitä, että elämän ei tarttekaan olla jatkuvaa mahakipua, väsymystä, päänsärkyä ym ym. Vaan että elämä voi olla sellasta, että sä heräät aamulla pirteenä, syöt ja elät elämääsi ilman että kokoajan pitää ottaa joku pilleri johonkin vaivaan, päivällä ei tuu sitä jäääätävää väsymystä, jaksat olla ja tehdä ja touhuta ja sun mieli on sellanen tasasen hyvä. Illalla sä meet sänkyyn, nukahdat ja nukut hyvin. Tai jos heräätkin yöllä (kuten meillä poika valvotti vielä sillon) niin nukahdat sen jälkeen uudestaan. Sitä on elämä. Ei yksisarvisilla ratsastamista, ei enkelikuoroja korvan juurella, ei sitä että mikään ei vituta koskaan eikä sitä että koko ajan kaikki on niin hiton jees. Ei, se on sitä että sulla on perus hyvä olla itsesi kanssa, voit elää ja olla ilman jatkuvia kipuja ja närästyksiä ja särkyjä ja sun mieli on pääasiassa hyvä.

No, meni puoli vuotta. Puoli vuotta, eli kuusi kuukautta. Mä sain kuulla, että mä pääsen matkalle. Ilmaiseksi. Ja saan ottaa mieheni mukaan sinne! MITÄ? Päästiin matkalle kiitoksena siitä, että olin viimeiset puoli vuotta puhunut, puhunut ja puhunut. Pitänyt huolen, että kukaan ei tuu sanomaan mulle että miksi et oo kertonut mulle noista jauhoista. Ajellut ympäri Suomea pitämässä kotikutsuja ja tapaamassa ihmisiä. Kertomassa mun kokemuksia. En todellakaan tiennyt vielä sillonkaan, että mitä noi purkit sisältää. Tai tiesin, mutta en tiennyt että miksi sitä ja miksi tätä ja mitä toi ja toi tekee ja mikä tehtävä on sillä ja tällä. Noup. Mä vaan kerroin mun omia kokemuksia. Täts it. Tottakai olin koulutuksissa ja muissa mukana ja kuuntelin. Kuuntelin niitä, jotka tietää mitä noissa on. Opiskelin joka päivä, opin joka päivä. Day by day. Se siisti puoli on verkostomarkkinoinnissa, että sun ei tartte tietää kaikkea. Joku sun ylälinjassa kyllä tietää ja kertoo. Eli opettaa. Koska auttamalla muita, autat itseäsi. Siitä ajatusmaailmasta mä tykkään.

Meni vuosi. Sain sillon rahaa jo sen verran, että päätin tehdä tästä ihan aikuisten oikeesti työn itselleni. Mieskin alkoi jo hyväksymään, että ehkä tässä on jotain järkeä sittenkin. Ehkä. Ja ainakin se tuki jo mua ihan täysillä ja antoi mun mennä ja tehdä. Uskoin muhun, vaikka ei ehkä verkostomarkkinointiin vielä uskonutkaan. Perustin oman yritykseni, iSmilen. iSmile on mulle kuin oma lapsi. Kulkee mukana vaikka joskus tuokin pelkkää surua ja murhetta, niin pääasiassa se on tärkeintä mun elämässä. Se merkitsee mulle vapautta.

Verkostomarkkinoinnin juju verrattuna normaaliin yrittäjän elämään on siinä, että sä koko ajat rakennat itsellesi vapautta. Tavallaan joo normaali yrittäjäkin sitä ehkä yrittää tehdä, mutta mun kokemuksen mukaan normaalit yrittäjät tekee kyllä koko elämän töitä. Kuukaudesta toiseen, että saisi leivän pöytään. Ja joka kuukausi on yhtä epävarmaa. Koskaan ei voi tietää, kuka pärjää ja kuka ei. Olen siis itsekin ollut yrittäjä nuorena. Kampaajana. Tein töitä päivästä toiseen, että saisin rahaa. Lomaa en juurikaan uskaltanut pitää, koska en sillon myöskään rahaa saisi. Piti koko ajan tehdä, mainostaa, edetä. Saada uusia asiakkaita, jotta talous pysyy kasassa. No, kyllä kai kaikki nyt tietää mitä yrittäminen on. Ei mun siitä pitänyt avautua.

Mutta kun sä alat tekemään verkostomarkkinointia, niin siinä on mahdollisuus oikeesti aika isoonkin vapauteen. Mahdollisuus mihin vaan. Mun haave ja toive on aina ollut se, että voin käydä kaupassa ilman että lasken joka pennin ja mietin tarkkaan mihin mun rahat riittää. Että voin viedä lapset Hoploppiin ihan muuten vaan tai että voin lähteä reissuun kun kohdalle osuu joku halpa matka. Enkä sillon kun kaikki muutkin matkustaa, koska suurin osahan meistä pitää loman sillon kun pomo niin käskee ja sillon matkustaminen maksaa. Mun ajatukset ennen oli sitä, että ihan jokainen penni lasketaan tarkkaan. En käynyt edes kerran vuodessa matkoilla, koska ei ollut varaa. Lasten huvi oli se, että mentiin leikkipuistoon, koska kaikki muu maksaa. Näin niinkun kärjistettynä. Aina ihan kaikkea mun tekemistä on ohjannut se ajatus, että ei voi koska se maksaa. Ei enään.

Oon tehnyt tosiaan verkostomarkkinointia nyt kohta neljä vuotta. Syksyllä lähden Jarin kanssa neljännelle ilmaiselle lomamatkalle jonka PM meille tarjoaa. Kroatiaan tällä kertaa. Mä saan tällä työllä elantoni, mutta en voi sanoa että se on helppoa. Ei ei.. Työtä se vaatii. Mutta koko homma ei myöskään romahda, jos oonkin vaikka kuukauden lomalla. En tosin ole. Tai sitten toisaalta taas olen lomalla koko ajan. Nää kulkee niin käsi kädessä, etten niitä erota. En koe olevani kokoajan töissä, mutta en myöskään kokoajan lomalla. Ja sillon ehkä tilanne on aika siisti?

Mä en nyt tiedä onko tässä koko stoorissa päätä tai häntää, mutta kirjoitin silti. Jos vaikka säkin ymmärtäisit, että en mä oo mitenkään outo tai tyhmä tai huijari. Mä oon ihan tavallinen, vähän eri tien vaan valinnut. Ihan kaikista näistä neljän vuoden aikana tapahtuneista ylä- ja alamäistä huolimatta, mä oon kuitenkin onnellinen. Hemmetin onnellinen.