Elä niin kuin viimeistä päivää

Kolme viikkoa on jo mennyt. Toisaalta aika on kulunut nopeasti, mutta toisaalta hitaasti. Kerronpa vähän että miksi niin..

Muistan kun mietin vajaa kuukausi ennen leikkausta, että hitsi, kuukauden päästä se on jo ohi. Ja nyt siitäkin hetkestä on jo melkein kaksi kuukautta. Tavallaan ajan kuluminen on oikeasti aika pelottavaa. Tuntuu, että pitäisi tehdä ja nähdä ja kokea joka päivä jotain uutta. Elää niin kuin viimeistä päivää. Ja samalla kuitenkin olen kotona jumissa ja vaan haaveilen aamulenkeistä ja salilla käymisestä. Tuntuu että pyllystäkin on tullut entistä littanampi, jos se on mahdollista. Tässä huomaa kyllä hyvin, että ihminen on luotu liikkumaan. Ei istumaan kotona päivästä toiseen. Tässähän meinaa masentua, kun ei saa kropalle tekemistä ja aivoille tuuletusta. En tajua, miten sitä ennen on voinut olla ihan vapaasta tahdosta sohvaperuna?! 

Salaa jo haaveilen kevyestä pepputreenistä, ylävartalon herättelystä, pyöräilystä ja niistä hemmetin aamulenkeistä. Ehkä mä pian pääsen jotain tekemään, kunhan tuo mun oma kotipiiska päästä mut vapauteen :D Jari siis, se kyllä pitää todella hyvää huolta musta ja mun palautumisesta. En tiedä onko se huomannut, mutta olen kyllä alkanut jo silleen salaa huomaamatta tekemään kotitöitä ja ihan sitä pelkkää makoilua on enää harva se päivä. Tosin kyllä sen sitten tunteekin vatsanahoissa, jos oon yhtään liikaa rasittanut itseäni. Mutta pakko kai se on pikku hiljaa voida alkaa aktivoitumaan. En kuitenkaan itsekään ole mikään tyhmän rohkea ja tunnistan kyllä jos on liian lujaa mennyt. Krhm, ihan niinku täällä kotona vois jotenki lähteä lapasesta tää touhu. Ei vaan, yllättävän pienestäkin tuo vatsa jo ilmottelee että missä mä olen kolme viikkoa sitten ollut. Varsinkin pyykin laitto ja tiskikoneen täyttö on sellanen mitkä ei vielä tunnu hyvältä kun siinä on niin kyyryssä. Samoin kiertoliikkeet tuntuu aika kurjalta ja sen takia en ole autolla vielä lähteny ajelemaan. Iltaisin sitten otankin lepoa ja nukahdan hyvinkin aikasin, kun päivällä ei enää malta olla ihan niin iisisti. 

Fiilis mulla on edelleen todella hyvä. Vatsa näyttää joka päivä yhtä kivalta ja en voi tarpeeksi kiittää Jaria siitä että sai mut potkittua tonne leikkaukseen. Se miten hemmetin paljon toi on vaikuttanu mun itseluottamukseen, on ihan sanoinkuvaamatonta. Ei sitä voi kenellekään kertoa, se pitää tuntea. Mutta ehkä sekin kertoo jotain, että vähän väliä mun pitää nostaa paita ylös ja katsoa peilistä mun mahaa. Ennen kun vahingossa vilkasin peiliin ilman paitaa niin tuli itku. Napa mua jännittää ehkä eniten, että millanen siitä tulee. Toi iso arpi kun jää joka tapauksessa housujen alle piiloon niin se ei mua niin hetkauta, mutta jos .. Tai no itseasiassa mulle on kyllä ihan sama millanen tosta navasta tulee. Mun vanha napa joka on Tallinnan roskiksessa, oli enivei niin kamala, että ei tää uus pahempi ainakaan voi olla :D 

Aika moni sieltä ruudun toiselta puolelta on kirjotellut ja kannustanut mua. On jotenkin jännää, että moni kirjoittaa siitä kuinka rohkea mä olin kun menin leikkaukseen ja varsinkin että tein siitä julkista. En itse koe sitä niinkään rohkeutena, ehkä enemmän ihan vaan omana ajatustenpurkuväylänä. Ja joo, onhan se totta että mun kokemus saattaa potkia jotakin toista samojen ongelmien parissa kamppailevan tekemään saman. Tosin, kuten taisinkin ehkä jo kirjoittaa niin mun kokemusta on varmasti ihan sieltä parhaasta päästä. Tiedän, että joillakin leikkaus ja toipuminen on ollut paljon vaikeampia ja komplikaatioita on tullut ym. Eli mä ehkä olen malliesimerkki kun kaikki menee (ainakin toistaiseksi) hyvin. Senkin takia on kiva antaa myös tää näkökulma leikkaukseen. 

Tiedän, että monia vähän närästää se, että kävin Tallinnassa leikkauksessa. En tehnyt sitä btw hinnan takia, vaan enemmänkin kirurgin takia. Mulla on ollut alusta asti selvää, että halua Jyri Kullamaan mun kirurgiksi. Oon hänen työtä seurannut jo vuosia ja se on vakuuttanut mut niin isosti että en kahta kertaa miettinyt minne menisin operoitavaksi. Jyrin ammattitaito on mun mielestä todella todella korkeella ja kun se avasi viime vuonna kokonaan uuden oman sairaalan, niin pisteet vaan nousi. Tänään itseasiassa hän kirjotti taas mun mielestä todella hyvää asiaa. Jos kiinnostaa lukea, niin täältä löytyy hänen juttuja. 
https://www.facebook.com/PlastiikkakirurgiJyriKullamaa/posts/1560729930702102

No mutta, tässä nyt tämän hetken päivityksiä. Vähän tuntuu tälläseltä väkinäiseltä tämä kirjottaminen. Vähä sama ehkä kun Jarilla ja sen blogilla. Kun kaikki vaan sujuu niin kovin hyvin, niin ei oikein keksi kirjotettavaa. Tiedän kuitenkin että siellä ruudun takana on teitä joita nämä mun höpinät kiinnostaa, niin koitan päivitellä sillon tällön ajatuksia. 

Muistakaa yksi juttu; Koita elää joka päivä niin kuin viimeistä päivää, koskaan et voi tietää millon se on totta. 

Tunnetko sä itsesi?

Huomaan että mun tekisi kovasti paljon mieli kirjoittaa, mutta en oikein ole keksinyt mitä kirjottaisin. Mun ongelma on se, että mulla on päässä paljon ajatuksia mutta en osaa fiksusti kirjottaa niistä. Yksi syy voi olla se, että mä ajattelen jotain ja hetkessä jotain muuta ja sitten taas ihan uutta asiaa. Eli mun ajatukset poukkoilee ja koska en ole niin jäätävä nopea kirjottamaan niin on lähes mahdoton kirjottaa omia ajatuksiani ylös niin, että tekstissä olis pää ja häntä. 

Nyt kun tätä mietin, niin huomaan että elämässä yleensäkin ehkä juuri toi on mun ongelma. On paljon ajatuksia, ideoita ja asioita joita mietin mutta en saa niitä kasaan. Innostun uusista asioita, tai ei ne tartte edes olla uusia, mutta asioita. Innostun, oon fiiliksissä ja maalaan isoja mielikuvia, mutta sitten kun se pitää laittaa käytäntöön, niin homma jää. Joo o, tollanen mä olen. Tämän takia mä varmaan toimisin parhaiten jossakin tiimissä. En yksin. Olis joku, joka ottaa kiinni mun ajatuksista ja laittaa hommat etenemään. Ja sitten mä saan taas tulta persiin alle ja lisää ideoita ja energiaa joita joku seuraava voisi sitten ammentaa seuraavalle tasolle. Jännä. Jännä huomata, että mä tosiaan olen sellanen. Ja tavallaan aika tylsäkin huomata ja sanoa se ääneen, koska siinä on syy miksi monet asiat jää vaan tänne mun pään sisälle. Voi että mitä pontetiaalia siellä voiskaan olla piilossa! 

Mä viihdyn yksin, on kivaa kun ei ole riippuvainen kenenkään muun aikatauluista ja voi tehdä asiat juuri sillä hetkellä kun itseä huvittaa. Mutta en mitenkään voisi kuvitella eläväni yksin. Pienissä määrissä se menee, mutta liika on liikaa. Sitten on myös se toinen puoli. Mä rakastan olla ihmisten kanssa. Oikeiden tyyppien kanssa. Sellasten kanssa, joiden seurassa voin olla minä. Niitä on vähän, mutta silti niitä on. Onneksi. Ongelma vaan on tossa,  mistä juuri kirjoitin. Ajatuksena kaikki yhdessä tekeminen, meneminen, keksiminen on tosi siistii, mutta en saa asioita taas saatettua loppuun asti. Mikähän siinä onkin.. Pitäis ehkä skarpata sen suhteen, tavata enemmän kavereita ja ehdotella tekemistä. Jotenkin kai vaan nämä ruuhkavuodet vie mennessään. Ei ole muka aikaa. Sehän ei siis ole totta, ei sun eikä mun kohdalla. Aikaa on. Mutta se on se ajan priorisointi. Mä kyllä ajattelen paljon noita mun tärkeitä. Ajattelen, mutta yritän myös muistaa sanoa sen ääneen. Että oot tärkeä. Tai laitan  edes viestin, että tiedät että oot mielessä. 

Mä oon myös vähän sellanen myötäilijä. Kaikki käy ja en tuo omaa kantaani mitenkään kärkkäästi esiin. Tykkään ennemmin katsoa kun toinen tulee iloiseksi. En pidä mielipiteistäni isoa ääntä enkä ole joukossa se jota kuunnellaan. Vaan se joka kuuntelee. Ja seuraa ja tarkkailee. Se sopii mulle. En tykkää olla keskipisteenä enkä tien näyttäjänä. Mielummin seuraan sivusta. Marttyyri, sanois joku. Ja on ehkä sanonutkin. Mutta mulle tää sopii. Tykkään myötäelää, oon ihan liekeissä muiden puolesta asioista ja varsinkin jos oon itse ollut siinä osallisena.  

Tee muille niinkuin tahtoisit sulle tehtävän. Se on sellanen lanka, mitä yritän edes suurin piirtein seurata ja pitää aina mielessä. Ja opettaa lapsilleni samaa. Se on mun mielestä oikeestaan ihan älyttömän hyvä ohjenuora elämään ja olisi ihana huomata että noi muksutkin sen oppisi. 

Hyvä tulee hyvän luokse, siihen mä uskon. Oonkin viimeaikoina miettinyt paljon myös vapaaehtoistyötä ja hyväntekeväisyyttä. Jälleen kerran, miettinyt kyllä, mutta että ihan konkreettiselle tasolle sen asian saisi niin vaatii vielä kyllä jonkun isomman potkun persiille. Toki lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen, mutta jotain vielä konkreettisempaa tahtoisin tehdä. Uskon, että mulla olisi paljon annettavaa. Mun potentiaali on vielä vaan vähän piilossa. 

Toisaalta, oon myös tylsä. Jonka seurassa ei varmasti tapahdu mitään ihmeellistä. Tasasen tavallinen ja turvallinen. Mutta ainakin mä olen läsnä. Kuuntelen ja autan. Turhaudun sellasessa seurassa, missä kaikki tuo vaan itseään esiin, mutta joku toinen taas rakastaa esiintyä ja olla julkisesti ylpeä itsestään. Koulutuksissa tai muissa vastaavissa parasta on se, kun kehutaan muita tai tuodaan toistemme parhaita puolia esiin. Tottakai minä itse on tärkein, mutta kaikki me ei vaan sytytä parrasvaloissa vaan enemmänkin kulisseissa. Tavallaan mulla tulee tästä kirjotuksesta kyllä vähän sellanen fiilis, että mähän tuon nyt vaan itseäni  ja omaa hyvyyttäni esiin, se ei ollut tarkoitus. Tarkoitus tälläkin höpötyksellä on enemmänkin se, että me kaikki ollaan omalla tavallamme just hyviä. Vaikka ollaankin kaikki erilaisia. Ja jos kaiken tän keskellä mä olen kuitenkin onnellinen niin kaikkihan on paremmin kuin hyvin.