Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirurgi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirurgi. Näytä kaikki tekstit

torstai 26. huhtikuuta 2018

Elä niin kuin viimeistä päivää

Kolme viikkoa on jo mennyt. Toisaalta aika on kulunut nopeasti, mutta toisaalta hitaasti. Kerronpa vähän että miksi niin..



Muistan kun mietin vajaa kuukausi ennen leikkausta, että hitsi, kuukauden päästä se on jo ohi. Ja nyt siitäkin hetkestä on jo melkein kaksi kuukautta. Tavallaan ajan kuluminen on oikeasti aika pelottavaa. Tuntuu, että pitäisi tehdä ja nähdä ja kokea joka päivä jotain uutta. Elää niin kuin viimeistä päivää. Ja samalla kuitenkin olen kotona jumissa ja vaan haaveilen aamulenkeistä ja salilla käymisestä. Tuntuu että pyllystäkin on tullut entistä littanampi, jos se on mahdollista. Tässä huomaa kyllä hyvin, että ihminen on luotu liikkumaan. Ei istumaan kotona päivästä toiseen. Tässähän meinaa masentua, kun ei saa kropalle tekemistä ja aivoille tuuletusta. En tajua, miten sitä ennen on voinut olla ihan vapaasta tahdosta sohvaperuna?! 

Salaa jo haaveilen kevyestä pepputreenistä, ylävartalon herättelystä, pyöräilystä ja niistä hemmetin aamulenkeistä. Ehkä mä pian pääsen jotain tekemään, kunhan tuo mun oma kotipiiska päästä mut vapauteen :D Jari siis, se kyllä pitää todella hyvää huolta musta ja mun palautumisesta. En tiedä onko se huomannut, mutta olen kyllä alkanut jo silleen salaa huomaamatta tekemään kotitöitä ja ihan sitä pelkkää makoilua on enää harva se päivä. Tosin kyllä sen sitten tunteekin vatsanahoissa, jos oon yhtään liikaa rasittanut itseäni. Mutta pakko kai se on pikku hiljaa voida alkaa aktivoitumaan. En kuitenkaan itsekään ole mikään tyhmän rohkea ja tunnistan kyllä jos on liian lujaa mennyt. Krhm, ihan niinku täällä kotona vois jotenki lähteä lapasesta tää touhu. Ei vaan, yllättävän pienestäkin tuo vatsa jo ilmottelee että missä mä olen kolme viikkoa sitten ollut. Varsinkin pyykin laitto ja tiskikoneen täyttö on sellanen mitkä ei vielä tunnu hyvältä kun siinä on niin kyyryssä. Samoin kiertoliikkeet tuntuu aika kurjalta ja sen takia en ole autolla vielä lähteny ajelemaan. Iltaisin sitten otankin lepoa ja nukahdan hyvinkin aikasin, kun päivällä ei enää malta olla ihan niin iisisti. 

Fiilis mulla on edelleen todella hyvä. Vatsa näyttää joka päivä yhtä kivalta ja en voi tarpeeksi kiittää Jaria siitä että sai mut potkittua tonne leikkaukseen. Se miten hemmetin paljon toi on vaikuttanu mun itseluottamukseen, on ihan sanoinkuvaamatonta. Ei sitä voi kenellekään kertoa, se pitää tuntea. Mutta ehkä sekin kertoo jotain, että vähän väliä mun pitää nostaa paita ylös ja katsoa peilistä mun mahaa. Ennen kun vahingossa vilkasin peiliin ilman paitaa niin tuli itku. Napa mua jännittää ehkä eniten, että millanen siitä tulee. Toi iso arpi kun jää joka tapauksessa housujen alle piiloon niin se ei mua niin hetkauta, mutta jos .. Tai no itseasiassa mulle on kyllä ihan sama millanen tosta navasta tulee. Mun vanha napa joka on Tallinnan roskiksessa, oli enivei niin kamala, että ei tää uus pahempi ainakaan voi olla :D 

Aika moni sieltä ruudun toiselta puolelta on kirjotellut ja kannustanut mua. On jotenkin jännää, että moni kirjoittaa siitä kuinka rohkea mä olin kun menin leikkaukseen ja varsinkin että tein siitä julkista. En itse koe sitä niinkään rohkeutena, ehkä enemmän ihan vaan omana ajatustenpurkuväylänä. Ja joo, onhan se totta että mun kokemus saattaa potkia jotakin toista samojen ongelmien parissa kamppailevan tekemään saman. Tosin, kuten taisinkin ehkä jo kirjoittaa niin mun kokemusta on varmasti ihan sieltä parhaasta päästä. Tiedän, että joillakin leikkaus ja toipuminen on ollut paljon vaikeampia ja komplikaatioita on tullut ym. Eli mä ehkä olen malliesimerkki kun kaikki menee (ainakin toistaiseksi) hyvin. Senkin takia on kiva antaa myös tää näkökulma leikkaukseen. 

Tiedän, että monia vähän närästää se, että kävin Tallinnassa leikkauksessa. En tehnyt sitä btw hinnan takia, vaan enemmänkin kirurgin takia. Mulla on ollut alusta asti selvää, että halua Jyri Kullamaan mun kirurgiksi. Oon hänen työtä seurannut jo vuosia ja se on vakuuttanut mut niin isosti että en kahta kertaa miettinyt minne menisin operoitavaksi. Jyrin ammattitaito on mun mielestä todella todella korkeella ja kun se avasi viime vuonna kokonaan uuden oman sairaalan, niin pisteet vaan nousi. Tänään itseasiassa hän kirjotti taas mun mielestä todella hyvää asiaa. Jos kiinnostaa lukea, niin täältä löytyy hänen juttuja. 
https://www.facebook.com/PlastiikkakirurgiJyriKullamaa/posts/1560729930702102

No mutta, tässä nyt tämän hetken päivityksiä. Vähän tuntuu tälläseltä väkinäiseltä tämä kirjottaminen. Vähä sama ehkä kun Jarilla ja sen blogilla. Kun kaikki vaan sujuu niin kovin hyvin, niin ei oikein keksi kirjotettavaa. Tiedän kuitenkin että siellä ruudun takana on teitä joita nämä mun höpinät kiinnostaa, niin koitan päivitellä sillon tällön ajatuksia. 

Muistakaa yksi juttu; Koita elää joka päivä niin kuin viimeistä päivää, koskaan et voi tietää millon se on totta. 




tiistai 3. huhtikuuta 2018

Vähiin käy

Nyt aletaan olla jo aika lähellä hoo hetkeä. Melkoisen epätodellista :) 

Jännitääkö sua? 
Kaduttaako sua? 
Pelottaako sua? 
Miltä susta tuntuu? 
Ootko ihan varma tästä? 

Siinä kysymyksiä mitä multa on sattuneesta syystä viimeaikoina kysytty. 
Ja mitä oon myös miettinyt todella paljon. 

-Kyllä, mua jännittää! En tiedä mikä jännittää eniten, leikkaus, nukutus, kivut.. Ehkä ne kaikki yhdessä. Mutta aina kun mua jännittää, Jari saa mut rauhottumaan. Sillä on ihmeellinen voima saada mut aina tajuamaan, että ihan turhaan mä jännitän etukäteen yhtään mitään.

-Mua ei kaduta, ei yhtäääään! Ei vähääkään. Oon innoissani. Joka hetki mä mietin, että pian mun maha on ihan ihan erilainen. Mun koko suhtautuminen itseeni tulee olemaan ihan erilainen, koska toi maha on määrittänyt mun elämää jo niiiiin pitkään. Nyt se tulee muuttumaan, vihdoin. 

-Ai että pelottaako? No tavallaan joo, mutta ei silleen lamauttavalla tavalla. Eniten tosiaan ehkä ne kivut, mutta tietty mietin myös sitä, että entä jos en enää herääkkään. Mutta tässäkin kohdassa tajuan, että pelko ei hyödytä mitään. Ei yhtään mitään. Turha pelätä, kun nyt kaikki on kuitenkin hyvin. 

Huomaan, että en oikeastaan edes halua kirjottaa ylös kaikkia niitä pelkoja mitä mä välillä maalailen mielessäni, koska en usko että se hyödyttää mitään. Mielummin ajattelen niitä hyviä asioita ja kirjotan niistä. Positiivisen ajattelun voimaa käytän paljon hyväksi, vaikka välillä tirautankin paniikki itkut Jarin kainalossa  ;) 

-Musta tuntuu epätodelliselta. Vieläkään en ihan usko, että tää kaikki on totta. Odotan hemmetin malttamattomana sitä kun saan kokeilla mun vaatteita leikkauksen ja toipumisen jälkeen. En pysty käsittää, että vaatteet istuu kohta mun päällä ihan eri tavalla kun ennen. Mietin jokaisten housujen ja sortsien kohdalla, että kohta. Kohta mä voin pitää näitä ihan eri fiiliksellä kun tähän asti. Ihan käsittämätöntä!!!

-Olen kyllä niin varma, että ei mitään rajaa. Oon katsonut paljon sarjoja asiaan liittyen, lukenut ja tutkinut. Tiedän riskit, tiedän mitä voi käydä ja tiedän että riskit voi olla isotkin. Mutta tiedän myös, että onnistuneita kokemuksia on niin paljon enemmän, että luotan tähän koko prosessiin ihan täysillä. Luotan mun kirurgiin, luotan sairaalaan, luotan Jariin. Tiedän, että Jari on mun vierellä ja tulee olemaan niin iso tuki ja turva mulle. Rankkaa se tulee sille olemaan, koska mä en varmasti ole helpointa seuraa kun oon kivuissani, mutta silti se tulee olemaan ihan paras hoitaja mulle. Ainoa jonka voisin edes kuvitella jaksavani mun kanssa. <3 


Oon saanut paljon matskua sairaalasta leikkaukseen liittyen ja lukenut niitä. Mulla on tosi luottavainen olo ihan kaikin puolin. Uskon, että kaikki menee niinkuin pitääkin. 

Toipumiseen meinaan panostaa, se on asia mikä on eniten musta itsestäni kiinni joten sen suhteen teen kaikkeni. Lepään, lepään ja lepään. Kävelen ja liikun sen verran kuin pystyn, mutta tosi chilliin tahtiin. Himoitsen jo nyt salille ja tiedän että tulee olee vaikeeta olla treenaamatta. Tiedän, että kun lumet alkaa nyt sulamaan ja tiet kuivuu niin jalat huutaa lenkkipoluille. Tiedän, että makoilu saa mut ihan tukkoseksi ja jumiin, mutta yritän muistaa ajatella, että tää on hyvin pieni hetki mun elämästä. Toipumisen jälkeen ihan kaikki tulee olemaan eritavalla. Ei ole mitään mikä hölskyy ja ärsyttää treenatessa tai juostessa. Kuinka ihana ajatus!! 

Koko tämä prosessi tulee kyllä olemaan melkoinen muutos meidän perheelle. Mä joudun tai saan luopua hetkekesi kaikista langoista ja olla toipilas. Ottaa apu vastaan ja hyväksyä että mä olen hetken aikaa hyödytön. Mutta mulla on varmasti parhaat hoitajat täällä pitämässä musta ja kaikesta muustakin huolta, jännää vaihtelua siis meille kaikille. Kyllä mietin paljon miten käytännössä kaikki toimii, mutta luotan että kaikki sujuu hyvin. Tälläselle kontrollifriikille vähän haastetta, mutta otan haasteen vastaan avoimin mielin. 

Wish me luck <3 

Ps. Jos et tiedä mistä on kyse, niin lue toi mun edellinen teksti.