Toiset päivät ovat parempia kuin toiset

No niin, sain vihdoin koneen auki. Katsotaan saanko kirjoitettuja sanoja tarpeeksi, ihan jopa julkaistavaksi asti. Leikkauksesta on siis huomenna kaksi viikkoa. Toisaalta hyvin lyhyt aika, mutta samalla niin pitkä aika ettei tosikaan. Välillä olen onneni kukkuloilla ja toisella hetkellä romahdan. Pääasiassa onneksi kuitenkin toi ensimmäinen vaihtoehto on läsnä mun elämässä. 

Leikkaus meni hyvin, tosi hyvin. Se kesti pari tuntia ja sen jälkeen pötköttelin heräämössä tunnin verran jonka jälkeen mut kuskattiin omaan huoneeseen. Toi sairaala missä olin, on vuoden vanha vasta eli kuin uusi. Huone oli ihan kuin siisti hotellihuone. Ei ollenkaan sairaalamainen vaan ihan perus siisti hotellinhuone kera kahden sairaalasängyn. Kylpyhuone oli siistimpi kuin hotelleissa, oikeesti! 

Kun mä pääsin huoneeseen takasin, olin niin helpottunut. Vähän on kyllä hataria muistikuvia, mutta sen muistan että Jari myönsi että kyllähän sitäkin jännitti vaikka ennen leikkausta tsemppas mua niin hyvin et mietin kuin se voi olla noin cool. Siinä hetki höpöteltiin ja yhtäkkiä Jari polvistu mun sängyn viereen. Meillä on siis jo pitkään ollu ajatuksissa että uusitaan vuoden päästä meidän vihkivalat ja pidetään hääbileet kavereille. Kymmenen vuotta sitten kun me mentiin kihloihin, ei voi sanoa että mua olisi kosittu. Enemmänkin se oli sellanen yhteinen päätös vaan Myyrmannin parkkihallissa että mennään kihloihin. Samalla siinä sitten katsottiin kalenterista sopiva päivämäärä häille ja mentiin ostaa sormukset. Olenkin tässä vuosien varrella kuittaillut, että naimisissa kyllä oon mutta koskaan mua ei ole kosittu. Nyt on. Voi rakkaus sitä hetkeä. Toinen ihan lääkehöyryissä ja toinen helpottuneena että leikkaus on onnellisesti ohi. 

Leikkauksen jälkeen olin tosi väsynyt ja päätä särki ihan törkeesti. Sairaalassa pötköttelin pari yötä ja tosiaan ainoa ongelma mikä oli, oli mun hedari. Mahaan ei sattunut juuri ollenkaan, toki se oli oudon tuntunen ja sitä kiristi mutta kivut oli ehkä 1/10 siitä mitä odotin. Tokana päivänä avattiin tukiliivi ja näin mahan ekaa kertaa. Huuuuhhhhhhuh mikä fiilis! Tais Jarikin tirauttaa kyyneleen tai sitten sillä vaan meni joku roska silmään. Mutta se jos joku tietää miten iso asia toi on mulle ollut ja kun se on yhtäkkiä poissa niin kyllä siinä vähän saattaa jossakin tuntua. Yöt oli pahimpia, kun oon niin monta vuotta jo nukkunut hyvin niin oli melkosen kammottavaa heräillä pitkin yötä ja nukkua tosi huonosti. Päähän sattu kokoajan ja mitenkään päin ei ollut hyvä olla. Tuntu että sekoon siihen särkyyn. Sain toki särkkäriä vähän väliä suoneen ja pillerinä, mutta ei siitä ollut apua. Tokana päivänä sain jonkun nestemäisen särkkärin ja se auttoi jonkun verran hetkeksi. Sain sitten sen saman vielä illalla ennen nukkumaan menoa ja se oli virhe. Sain siitä ihan hirveen olon, ihan kun oisin jossain toisessa maailmassa aivan pihalla. Se oli siis melkosen vahvaa tavaraa ja en enää ikinä halua sellasta lääkettä enkä sellasta oloa. 

Kolmantena päivänä meidät lähetettiinkin kotiin heti aamusta. Alkuun olo olikin ihan hyvä, mutta laivalla mulle tuli taas hirvee hedari kun koitin hetken nukkua siellä. Se oli virhe. Onneksi matka kesti vaan pari tuntia ja sit autolla kotiin. Täällä oli ihana vastaanotto ja ekat päivät tosiaan vaan pötköttelin. Päätä särki vielä kotonakin jonkun päivän ja se olikin ainoa syy miksi särkylääkkeitä otin. Mahan takia en olis tarvinnu niitä ollenkaan. Mutta pari päivää kotona, monta Jarin hierontaa ja sopivan nukkumapaikan löytymisen jälkeen alkoi elämä voittaa. Sen jälkeen päivät onkin vaan mennyt painollaan. Makoilen, kävelen ympäriinsä, syön, katson telkkaa, ihmettelen.. Aika puuduttavaa kieltämättä. Mieli on jo lenkkeilemässä valoisassa kevät aamussa, tekemässä kotitreeniä, hikoilemassa salilla ja pyöräilemässä juuri putsatuilla kaduilla, mutta todellisuudessa katson vaan ikkunasta ulos kun kevät tekee tuloaan, treenivideoita instasta ja suurinta pudottajaa telkkarista. 

Tosiaan kun mitä paremmin malttaa levätä, sen paremmin palautuu. Se on vaan fakta. Kun sun vatsasta on irrotettu kaikki kudokset tisseihin asti, ommeltu vatsalihasten erkauma, rakennettu kokonaan uusi napa ja leikattu iso kasa ihoa pois niin kyllähän siinä menee tovi jos toinenkin että palautuu ja kudokset löytää taas paikkansa. 

Mutta se tärkein.. Mun maha. SE ON IHANA!!! Se on niin täydellinen, että ei mitään järkeä. Se on just sellanen kun halusin sen olevan. Entistä isommin tajuan, että ei ne kilot tee mua miten onnellisemmaksi tai onnettomammaksi vaan se on toi roikkuva röllö mikä on määrittäny mun olon. Ja nyt se on poissa. Roskiksessa jonne se kuuluukin. Sanoin Jarille, että odotan niin kovin sitä ekaa hetkeä kun oikeasti tajuan että se etuperse on poissa ja sehän tuli. Muutama päivä leikkauksen jälkeen mun oli pakko saada kokeilla treenihousuja jalkaan. Ähisten puin ne päälle, katoin peilistä ja aloin itkemään niin kovin et ei mitään järkeä. Mä vaan itkin ja itkin. Vihdoin mä näytin normaalilta! Se ällöttävä kammottava etuperse jota olen joutunut piilottelemaan keinolla millä hyvänsä on vihdoin poissa! POISSA! Toi asia vaan on sellanen, että ei sitä voi kukaan ymmärtää joka ei sitä koe itse. Vähän kuin äidin rakkaus, sen voi oikeesti tajuta vasta kun sen kokee ihan oikeesti itse.

Hengailen edelleen täällä himassa, neljän seinän sisällä ja verkkarit jalassa. Vatsa on joka päivä erilainen, välillä pehmee, välillä kova, välillä silee ja välillä möykkynen ja muhkurainen. Jos oon yhtään enempää touhunnu, se on illalla aikas kipee. Eli lepoa Kata, lepoa. Kokeilen kuitenkin joka päivä omia vaatteita ja ihailen mun masua peilistä. Se on jotain niin käsittämätöntä. Ajatus, että mun maha on ihana, on niin vieras ja outo. Tai se että esittelen mun mahaa muille tai näytän ihmisille kuvia siitä. Ennen en ikimaailmassa olis tehny sitä, kukaan ei saanu nähä mun mahaa edes vahingossa. 

Kaikin puolin olen siis hyvin todella isosti onnellinen ja tyytyväinen. Hetkellisesti kyllä joo sillon tällön vaan romahdan tähän pelkkään olemiseen, mutta samalla hetkellä muistan syyn ja hyväksyn että nyt täytyy jaksaa levätä. Turhauttaa kun on toisten armoilla ja en pääse esimerkiksi kauppaan tai lounaalle sillon kun haluan tai en saa lähteä ostamaan jäätelöä nyt kun sitä eniten tekisi mieli. Mutta kuten jälkitarkastuksessa mulle sanottiin, että kaikki on mennyt tähän asti niin täydellisesti, että eihän me haluta sitä pilata. Ja ei, ei todellakaan. Vappuun asti ainakin otan pelkkää chillii ja nautin olemisen sietämättömästä keveydestä. Tää oli nyt tosi tällänen pintapuolinen raapaisu mun fiiliksiin, kunhan jaksan olla enemmän koneen ääressä niin kirjoitan ehkä vielä laajemmin mun fiiliksistä ym. Siihen asti saatte tyytyä tähän sepustukseen :) 

Miksi mä olen tässä?

Tänään taas mietin tätä, missä mä olen nyt ja ajattelin kertoa teillekin miten eri tavalla asiat voisikaan olla..

Voi kyllä! Mä olin neljä vuotta sitten työtön ja niin hukassa itteni kanssa.. En tiennyt yhtään, että mitä lähtisin tekemään ja oikein mikään ei kiinnostanut. Oli noloa elää työkkärin rahoilla, mutta kun on hukassa niin on hukassa. Työkkärin täditkin sanoi, että nyt vaan otat itsellesi aikaa ja mietit mitä sä oikein haluat. Jep.

Enkä ikinä ollut ajatellut että hei mäpä alan verkostomarkkinoijaksi. En tosiaan ollut koskaan oikein ajatellut verkostomarkkinoinnista mitään. Joskus kuullut jostain pyramidihuijauksista, mutta ei ne oikein mua liikuttanut niin paljon, että olisin ottanut sen enempää asiasta selvää. Muutamassa verkostomarkkinointi jutussa olin joskus mukana hetken, mutta en sillon tehnyt muuta kuin kokeilin itse tuotteita. Partylitee jne.. Enkä ajatellut sitä työnä tai intohimona tai suurina tuloina. Enemmänkin vaan ihan yhtä normaaleina juttuina, kuin vaikka kaupasta uuden karkkipussin ostamista.

Tapasin sitten naisen joka kertoi mulle Fitlinen tuotteista ja siitä miten niiden myötä voi myös tienata rahaa. Päätin sillä tapaamisella, että okei mä oon messissä. Piti maksaa muistaakseni joku 97e että sain ne tuotteet ja tukkunumeron itelleni. Tää daami myös kertoi, että mun tuotteiden kk maksua pienentää jokainen joka tilaa tuotteet mun suosittelemana. Soitin siis kotimatkalla äitille ja sanoin että sun on pakko lähtee kokeilee näitä. En ollut sillä hetkellä kun vasta maistanut niitä jauhoja, mutta se oli vaan se päätös että tätä mä haluan ja mietin että okei kun äitikin tilaa niin mun kk maksu on jo kympin pienempi.

No, tulin kotiin ja samantien vastassa oli mun oma mies joka lyttäsi ja haukku mut. Olin hullu kun lähdin tollaseen huijaukseen mukaan ja varsinkin kun olin työtön ja rahaa oli abaut nolla. Mä romahdin. Alun innostus meni siinä. Mutta jostain sain sen uskon takaisin samalla päätin, että perkele mähän näytän sille että se on väärässä! Sain omat purkit ja aloin käyttämään niitä. Asiasta ei juurikaan kotona puhuttu. Samalla vaan kerroin kaikille, siis ihan kaikille et mä lähin kokeilee tällästä juttua. Halusin uskoa koko touhuun, mutta olihan vaikeeta kun vastassa oli paljon epäilyksiä ja selän takana naureskelua. Voi että, enpä tiennyt että se oli vasta pienen pientä alkua. Epäilyksiä ja selän takana nauramista on ollut näiden neljän vuoden aikana niiiiiiin paljon, ei sitä osaa kuvitellakaan kuinka suuria tunteita pelkkä verkostomarkkinointi sanana voikaan saada aikaiseksi. Saati Fitline. Sehän on kaiken pahan alku ja juuri. Suuri huijaus. Pelkkää shittii koko yritys ja tuotteet. Siltikin mä jatkoin. Ja jatkoin.

Kolme viikkoa siitä kun mä sain omat jauhot, mä tajusin että hitto soikoon. Mä nukuin yön! Nukahdin siis illalla ja heräsin aamulla. Niinku normaalit ihmiset, tiettekö? No mä en tienny et sellanen on mahdollista. Mun nukkuminen oli sitä, että menin väsyneenä sänkyyn. Ja valvoin. Odotin unta, pyörin, huokailin, ahdistuin. Lopulta nukahdin. Kunnes heräsin kun jossain narahti lattia. Tai joku kävi vessassa. Tai käänsi kylkeä. Tai yskäsi. Tai ei tehnyt mitään. Sellasta oli koko yö, heräilyä ja koiran unta. Voitte uskoa, että olin melkoisen väsynyt. Varsinkin kun tätä oli jatkunut vuosia. Ja taas vuosia. Aika kuluttavaa. Syitä yritettiin löytää ja lääkettä ja rohtoa ja poppakonsteja kokeilla. Mutta ei, Kata ei vaan nuku. Ajattelin, että se on vaan mun ominaisuus. Ajattelin myös, että maksaisin mitä tahansa että nukkuisin. Enpä tiennyt, että vielä jonain päivänä huomaan, että maksan 88,20e kuussa siitä että mä nukun. Suljen illalla silmät ja avaan aamulla. TAIVAALLISTA!

Kolme viikkoa siihen tosiaan meni, että aloin tajuamaan että hitto nää jauhothan tekee mulle jotain. Jotain sellasta, mihin mikään muu ei ole pystynyt. Aloin selvittämään, että mitä ihmettä. Mitä näissä purkeissa on sellasta joka vihdoin saa mut nukkumaan. No se on sitten asia erikseen..

Meni kuukausi ja meni toinen. Mulla oli jo muutama höynäytetty kaveri mun "alalinjassa" ja mun oma kuukausimaksu pieneni taas. Ei tuo mies edelleenkään hyväksynyt, mutta mä päätin olla sitkeä. Onneksi päätin. Noin kolme kuukautta siitä kun mä aloin noita jauhoja vetelemään, olin matkalla Turkuun. Pitämään kotikutsuja. Mies laitto viestin mulle. Lyhyt ja ytimekäs. "Tilaa mullekin ne jauhot" .. Olinkin suu auki. VIHDOIN! Vihdoin se tajuaa, että noi toimii. Vaikka ei verkostomarkkinointia hyväksy, niin ainakin tajuaa että kyseessä on hyvät aineet. Erävoitto.

Koska tässä vaiheessa se mun intohimo oli jo muuttunut pelkän rahan saamisesta siihen, että voin auttaa muitakin uniongelmaisia tai niitä joilla on muutoin suoliston kanssa ongelmia. Niitähän riittää.. Piereskely, turvotus, mahan möyrintä, ripuli, ummetus, kipeä maha jne.. Ei ne oo normaalia. Mä luulin että on, mutta kun huomasin yhtäkkiä että voin syödä melkein mitä vaan ilman että itken maha kipua, niin tajusin että tällästäkin elämä voi olla. Mä halusin kertoa ihan kaikille siitä, että elämän ei tarttekaan olla jatkuvaa mahakipua, väsymystä, päänsärkyä ym ym. Vaan että elämä voi olla sellasta, että sä heräät aamulla pirteenä, syöt ja elät elämääsi ilman että kokoajan pitää ottaa joku pilleri johonkin vaivaan, päivällä ei tuu sitä jäääätävää väsymystä, jaksat olla ja tehdä ja touhuta ja sun mieli on sellanen tasasen hyvä. Illalla sä meet sänkyyn, nukahdat ja nukut hyvin. Tai jos heräätkin yöllä (kuten meillä poika valvotti vielä sillon) niin nukahdat sen jälkeen uudestaan. Sitä on elämä. Ei yksisarvisilla ratsastamista, ei enkelikuoroja korvan juurella, ei sitä että mikään ei vituta koskaan eikä sitä että koko ajan kaikki on niin hiton jees. Ei, se on sitä että sulla on perus hyvä olla itsesi kanssa, voit elää ja olla ilman jatkuvia kipuja ja närästyksiä ja särkyjä ja sun mieli on pääasiassa hyvä.

No, meni puoli vuotta. Puoli vuotta, eli kuusi kuukautta. Mä sain kuulla, että mä pääsen matkalle. Ilmaiseksi. Ja saan ottaa mieheni mukaan sinne! MITÄ? Päästiin matkalle kiitoksena siitä, että olin viimeiset puoli vuotta puhunut, puhunut ja puhunut. Pitänyt huolen, että kukaan ei tuu sanomaan mulle että miksi et oo kertonut mulle noista jauhoista. Ajellut ympäri Suomea pitämässä kotikutsuja ja tapaamassa ihmisiä. Kertomassa mun kokemuksia. En todellakaan tiennyt vielä sillonkaan, että mitä noi purkit sisältää. Tai tiesin, mutta en tiennyt että miksi sitä ja miksi tätä ja mitä toi ja toi tekee ja mikä tehtävä on sillä ja tällä. Noup. Mä vaan kerroin mun omia kokemuksia. Täts it. Tottakai olin koulutuksissa ja muissa mukana ja kuuntelin. Kuuntelin niitä, jotka tietää mitä noissa on. Opiskelin joka päivä, opin joka päivä. Day by day. Se siisti puoli on verkostomarkkinoinnissa, että sun ei tartte tietää kaikkea. Joku sun ylälinjassa kyllä tietää ja kertoo. Eli opettaa. Koska auttamalla muita, autat itseäsi. Siitä ajatusmaailmasta mä tykkään.

Meni vuosi. Sain sillon rahaa jo sen verran, että päätin tehdä tästä ihan aikuisten oikeesti työn itselleni. Mieskin alkoi jo hyväksymään, että ehkä tässä on jotain järkeä sittenkin. Ehkä. Ja ainakin se tuki jo mua ihan täysillä ja antoi mun mennä ja tehdä. Uskoin muhun, vaikka ei ehkä verkostomarkkinointiin vielä uskonutkaan. Perustin oman yritykseni, iSmilen. iSmile on mulle kuin oma lapsi. Kulkee mukana vaikka joskus tuokin pelkkää surua ja murhetta, niin pääasiassa se on tärkeintä mun elämässä. Se merkitsee mulle vapautta.

Verkostomarkkinoinnin juju verrattuna normaaliin yrittäjän elämään on siinä, että sä koko ajat rakennat itsellesi vapautta. Tavallaan joo normaali yrittäjäkin sitä ehkä yrittää tehdä, mutta mun kokemuksen mukaan normaalit yrittäjät tekee kyllä koko elämän töitä. Kuukaudesta toiseen, että saisi leivän pöytään. Ja joka kuukausi on yhtä epävarmaa. Koskaan ei voi tietää, kuka pärjää ja kuka ei. Olen siis itsekin ollut yrittäjä nuorena. Kampaajana. Tein töitä päivästä toiseen, että saisin rahaa. Lomaa en juurikaan uskaltanut pitää, koska en sillon myöskään rahaa saisi. Piti koko ajan tehdä, mainostaa, edetä. Saada uusia asiakkaita, jotta talous pysyy kasassa. No, kyllä kai kaikki nyt tietää mitä yrittäminen on. Ei mun siitä pitänyt avautua.

Mutta kun sä alat tekemään verkostomarkkinointia, niin siinä on mahdollisuus oikeesti aika isoonkin vapauteen. Mahdollisuus mihin vaan. Mun haave ja toive on aina ollut se, että voin käydä kaupassa ilman että lasken joka pennin ja mietin tarkkaan mihin mun rahat riittää. Että voin viedä lapset Hoploppiin ihan muuten vaan tai että voin lähteä reissuun kun kohdalle osuu joku halpa matka. Enkä sillon kun kaikki muutkin matkustaa, koska suurin osahan meistä pitää loman sillon kun pomo niin käskee ja sillon matkustaminen maksaa. Mun ajatukset ennen oli sitä, että ihan jokainen penni lasketaan tarkkaan. En käynyt edes kerran vuodessa matkoilla, koska ei ollut varaa. Lasten huvi oli se, että mentiin leikkipuistoon, koska kaikki muu maksaa. Näin niinkun kärjistettynä. Aina ihan kaikkea mun tekemistä on ohjannut se ajatus, että ei voi koska se maksaa. Ei enään.

Oon tehnyt tosiaan verkostomarkkinointia nyt kohta neljä vuotta. Syksyllä lähden Jarin kanssa neljännelle ilmaiselle lomamatkalle jonka PM meille tarjoaa. Kroatiaan tällä kertaa. Mä saan tällä työllä elantoni, mutta en voi sanoa että se on helppoa. Ei ei.. Työtä se vaatii. Mutta koko homma ei myöskään romahda, jos oonkin vaikka kuukauden lomalla. En tosin ole. Tai sitten toisaalta taas olen lomalla koko ajan. Nää kulkee niin käsi kädessä, etten niitä erota. En koe olevani kokoajan töissä, mutta en myöskään kokoajan lomalla. Ja sillon ehkä tilanne on aika siisti?

Mä en nyt tiedä onko tässä koko stoorissa päätä tai häntää, mutta kirjoitin silti. Jos vaikka säkin ymmärtäisit, että en mä oo mitenkään outo tai tyhmä tai huijari. Mä oon ihan tavallinen, vähän eri tien vaan valinnut. Ihan kaikista näistä neljän vuoden aikana tapahtuneista ylä- ja alamäistä huolimatta, mä oon kuitenkin onnellinen. Hemmetin onnellinen.